Silkka Siili oli intohimoinen puutarhuri. Hän asui pienessä punaisessa mökissä, jota ympäröi kaunis ja värikäs puutarha. Puutarha oli sellainen kutkuttavasti rönsyilevä ja sadunomainen paikka, josta saattoi löytää vaikkapa hauskoja pieniä kiviportaita, lumpeenkukkien koristamia lammikoita tai salaisia pikku soppia, joissa oli mukava lueskella, juoda teetä tai ottaa päivätorkut.
Erityisen ylpeä Silkka Siili oli pioneistaan. Ne olivat hyvin pulleita ja koreita ja Silkka vaali niitä kuin omia lapsiaan.
Silkan aika siis meni enimmäkseen puutarhaa hoitaessa. Oli kevät ja tottakai kevät oli hyvin kiireistä aikaa puutarhassa. Silkka möyhi ja kaiveli, leikkasi ja siisti, kylvi ja lannoitti. Päivät olivat pitkiä ja joskus vähän raskaitakin ja iltaisin Silkka oli aivan uuvuksissa. Sehän on totta, että kun puuhailee koko päivän ulkona, niin silloin yleensä saa oikein makeat unet.
Mutta Silkalla oli ongelma. Vaikka hän kuinka touhusi päivät puutarhassaan ja oli illalla väsynyt, ei hän siltikään saanut unen päästä kiinni. Hän heittelehti pedissään pitkät yön tunnit ja vasta aamun sarastaessa hän yleensä nukahti hetkeksi. Tätä oli jatkunut koko kevään ajan ja voit uskoa kuinka väsynyt Silkka-raukka oli.
Päivä oli ollut taas kaunis ja aurinkoinen ja niin kertakaikkisen keväinen. Puutarhassa tuoksui multa ja se oli Silkan mielestä maailman paras tuoksu. Silkka oli kylvänyt herneiden, porkkanoiden ja auringonkukkien siemenet, leikannut kuolleita oksia puskista ja lakaissut polut.
Päivän päätteeksi Silkka kokosi itselleen herkullisen voileivän, keitti kamomillateetä ja istahti lepotuoliinsa nauttimaan iltapalasta ja lukemaan Sysimetsän Sanomia. Hän katseli erästä pientä ilmoitusta kuudennen sivun alanurkassa. Sen hän oli ympyröinyt punaisella tussilla. Näin siinä luki:
Tervetuloa tekemään löytöjä kevään puutarhamarkkinoille! Täältä löydät tarpeet toteuttaa villeimmätkin puutarhaunelmasi. Myynnissä siemeniä, taimia, kaikenlaisia kukkia, puita ja pensaita. Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina Päivänkakkaraniityllä, alkaen aamukahdeksalta.
"Pitää herätä aikaisin, jotta saisin kaiken toivomani", totesi Silkka silmäillessään ilmoitusta. "Markkinoilla on aina niin kova tungos."
Hän taitteli lehden pöydälle, kiikutti astiat tiskivatiin ja valmistautui yöunille.
Kuten aiemmatkin yöt, oli tämäkin aivan yhtä uneton. Silkka kääntyili sängyssään ja suunnitteli millaisia kukkapenkkejä loihtisi tulevana kesänä.
"Ruiskaunokkeja, kehäkukkia ja joku upean värinen ruusu", Silkka unelmoi. "En malttaisi millään odottaa aamua..."
Yö tuntui loputtomalta ilman unta. Silkka vaihteli usein asentoa, eikä mikään tuntunut hyvältä. Hän käänteli tyynyä, koska se oli koko ajan liian kuuma. Kellon tikitys sattui korviin.
"Pitäisi nukahtaa, nukahtaa, nukahtaa..." Silkka mietti ahdistuneena. "Nukahtaa, nukahtaa, nukahtaa..."
Silkka havahtui äkkiä hereille. Oli liian valoisaa. Hän vilkaisi kelloa ja parahti. Se näytti kymmentä. Hän oli nukkunut pommiin ja pahasti!
Silkka hyppäsi ylös sängystään, nappasi käpäläänsä korin ja lähti juoksemaan kovaa kyytiä kohti markkinapaikkaa.
Päivänkakkaraniitylle saavuttuaan hän huomasi, että oli jo liian myöhäistä. Koko niitty oli täynnä eläimiä, kaikilla korit tai kottikärryt täynnä siemeniä ja kasveja. Silkka juoksenteli avuttomana kojulta kojulle etsien edes jotain ostettavaa. Kaikki oli kuitenkin mennyt. Ruusut, ruiskaunokit ja kehäkukat, aivan kaikki.
Silkka laahusti surullisena viimeiselle kojulle, jossa hän ei ollut vielä käynyt. Siellä myytiin taimia. Silkan hämmästykseksi siellä oli vielä yksi taimi. Tai ehkä se ei ollut hämmästyttävää, että se oli jäänyt ilman ostajaa. Taimi oli nuupahtanut ja hyvin heikon näköinen. Sitä ei luultavasti saisi pelastettua. Silkka katseli taimea pettyneenä.
"Minkä taimi tuo on?" Hän kysyi myyjältä.
"Jaa, enpä tiedä", myyjä kohautti harteitaan. "Minä en ole näitä kasvattanut. Myyn vain."
Silkka tujotti taimea. Se oli niin säälittävä. Niin hylätty. Kukaan ei halunnut sitä.
"Otan sen", sanoi Silkka.
Silkka raahusti väsyneenä ja pettyneenä kotiinsa. Sinne jäivät unelmat uusista kukkapenkeistä. Nyt hänellä oli vain tämä yksi, surullinen taimi, jonka kohtalo vaikutti kovin epävarmalta.
Kotona Silkka etsi puutarhavajasta ruukun pienelle taimelle ja istutti sen varovasti mehevään multaan.
"Valitsin sinulle mahdollisimman kauniin ruukun, jos se vähän piritäisi sinua", Silkka sanoi taimelle.
Lopuksi Silkka antoi taimelle vettä. Hän jäi katselemaan nuupahtanutta kasvia mietteliäänä. Se näytti niin avuttomalta ja säälittävältä. Kukaan ei ollut huolinut sitä muiden kasvien joukosta. Silkka alkoi tuntea suurta myötätuntoa tuota pientä, hyljeksittyä taimea kohtaan.
"Hyvä on!" Hän sitten huudahti päättäväisenä. "Minä teen kaikkeni, jotta pääset kasvamaan täyteen loistoosi!"
Taimi värähti aavistuksen.
Seuraava yö meni taas valvoessa, kun Silkka pohti mitä tekisi kasvin suhteen, jotta sen saisi pelastettua.
"Sinusta tulee puutarhani upein kukka, saat uskoa sen", Silkka jutteli taimelle, jonka oli asettanut sängyn viereiselle ikkunalaudalle. Tuntui kuin taimi olisi pitänyt seuraa unettomalle Silkalle. Yö ei tuntunut enää niin yksinäiseltä.
Kun kaappikelloi löi aamukuutta, nousi Silkka sängystä ja antoi ensitöikseen taimelle tilkan vettä. Sitten hän etsi kirjahyllystä puutarhakasvien tunnistusoppaan ja lähti selaamaan tarkasti sen sivuja. Hän vertaili kirjan kuvia kasviin, mutta mikään ei ollut täysin yhtäläinen. Seuraavaksi hän selasi luonnonkasvien tunnistusoppaan, mutta sekään ei antanut minkäänlaisia vastauksia.
"Tahdot siis pysytellä tuntemattomana", totesi Silkka taimelle. "Kyllä sinulle jokin nimi on keksittävä. Miten olisi... hmmm..." Silkka katseli ympärilleen yrittäen löytää jonkin idean nimelle. Kattila, matto tai kirja eivät olleet sitten laisinkaan sopivia.
Silloin ikkunan läpi siivilöityi kirkas valojuova, kun pilvet väistyivät auringon tieltä. Valo kosketti nuupallaan olevaa taimea.
"Valo!" Silkka huudahti ihastuneena. "Se sopii hyvin. Se on iloinen nimi, joka toivottavasti enteilee sinulle hyvää."
Niin kasvista tuli Valo. Silkka kasteli sitä ja siirteli sitä ikkunalaidalta toiselle, jotta se saisi mahdollisimman paljon auringonvaloa.
Kevät eteni vauhdilla ja pikkuhiljaa puutarhassa alkoivat avautumaan kielot, kevätesikot ja mansikan kukat. Kukkivista omenapuista leijaili hentoja terälehtiä, mikä näytti aivan lumisateelta. Silkasta oli hauska juoda ilapäiväteetä omenapuiden katveessa ja ihastella tuoksuvaista kukkaissadetta.
Lopulta Valo oli hieman virkistynyt aiemmasta nuupahtaneesta olemuksestaan ja sen juuret olivat kasvaneet isommiksi ja vahvemmiksi. Oli tullut aika istuttaa se ulos.
Silkka oli miettinyt jo hyvissä ajoin sopivan paikan sille. Vadelmapuskien luona Valo saisi runsaasti aurinkoa ja sillä olisi tilaa kasvaa niin isoksi kuin se haluaisi. Silkka oli tehnyt Valolle valmiiksi aivan oman kukkapenkin, jonka hän oli reunustanut somasti joesta löytämillään kivillä.
Silkka kaivoi pienen kuopan penkkiin ja nosti sitten Valon varovaisesti pois ruukustaan.
"Sinun ei tarvitse pelätä", rauhoitteli Silkka kukkaa. "Nyt alkaa sinun uusi elämäsi ulkona. Tulet varmasti viihtymään täällä. Saat kylpeä auringossa, voit tuntea tuulen ja sateen. Ja jos tunnet itsesi yksinäiseksi, niin muista, että tulen joka päivä katsomaan sinua."
Silkka laski Valon uudelle paikalleen ja tasoitteli multaa kukan juurelta. Sitten hän vielä kasteli kukkapenkin.
Niin kului kesäkuu, Silkan hoivatessa Valoa. Joka päivä hän tuli antamaan kukalle vettä ja tarkastamaan sen kunnon. Ja joka päivä Valo oli kasvanut lisää pituutta. Se teki Silkan iloiseksi ja ylpeäksi. Raihnaisesta taimesta oli hyvää vauhtia kasvamassa vahva ja hyvinvoiva kukka - mikä kukka se sitten lie oli.
Ensimmäiset pionit alkoivat avautua kesäkuun lopulla. Silkka kasvatti kaikenvärisiä pioneja - valkoisia, vaaleanpunaisia, keltaisia ja punaisia. Pionit olivat hänen suosikkikukkiaan, sillä ne olivat kuin satumaailmasta - niin uskomattoman kauniita ja värikkäitä ja niiden muoto oli hauskan pyöreä ja muhkea. Jos hän olisi ollut aivan pikkuruinen siili, olisi hän asunut pionissa. Siellä olisi varmasti ollut mukava nukkua.
Silkka oli kastellut puutarhan kasvit ja kitkenyt rikkaruohot vihannespenkistä. Nyt hän söi kurkkuvoileipiä ja joi teetä tuvassaan ja luki samalla Puutarhurien palsta -lehteä.
Äkkiä tupa tummeni kuin joku olisi sammuttanut sieltä yks kaks valot. Silkka katseli hämmentyneenä ympärilleen ja riensi sitten pahaa aavistellen ikkunan ääreen.
Uhkaavat, tummat myrskypilvet vyöryivät taivaalla kohti Silkan puutarhaa. Silkka katseli huolestuneena tummenevaa taivasta.
"Toivon mukaan pilvet ovat vain ohikulkumatkalla", Silkka sanoi huolissaan.
Äkkiä kova tuuli kulki yli puutarhan ja helisytti ikkunoita. Lehdet ja tomu tanssivat tuulen pyörteissä. Ja sitten tuli sade. Se ei ollut mikään pieni harmiton kesäkuuro, vaan vettä tuli niin, että se peitti näkymät lähes kokonaan.
Silkka ei aikaillut. Hän veti ylleen keltaisen sadetakin, sujautti jalkaansa kumpparit ja juoksi sateenvarjon kanssa Valon luo. Piiskaava sade oli saanut kukan painumaan lähes maahan. Silkka avasi sateenvarjon ja asettui istumaan Valon viereen, suojaten sitä sateelta. Välillä kova tuuli koetti viedä sateenvarjon mennessään, mutta silloin Silkka tiukensi otettaan. Hän suojaisi Valoa vaikka mikä olisi.
Rankkasateessa ja tuulessa istuminen oli kylmää ja märkää touhua. Silkaa värisytti ja hänen nenänpäänsä oli aivan kohmeessa. Sade ei ottanut loppuakseen. Jossain kauempana ärjähti ukkonen.
"Älä tule tänne", pyysi Silkka sydämestään.
Silkka istui koko illan Valon vierellä, suojaten sitä urhoollisesti sateenvarjolla. Ukkosrintama kiersi Silkan kodin, mutta rankkasade jatkui. Vasta myöhään yöllä se viimein hellitti ja Silkka pääsi kuivattelemaan ja lämmittelemään sänkyynsä. Ja kuten aina, hän nukahti vasta aamun varhaisina tunteina.
Heinäkuun myötä saapuivat helteet. Ilma oli seisahtunutta ja väsyttävää. Silkalla riitti kasteltavaa puutarhassaan. Valolle hän asetti keskipäivän ajaksi sateenvarjon suojaamaan kuumimmalta paahteelta. Vettä Valo tarvitsi nyt kaksi kertaa päivässä.
Hellesää sai mansikat kypsymään hurjaa vauhtia ja Silkka valmisti monta pullollista virkistävää mansikkamehua. Hän joi sitä puutarhatouhujensa lomassa.
Kun hellettä oli jatkunut jo kaksi viikkoa, huomasi Silkka eräänä aamuna jotain aivan kamalaa. Kun hän meni antamaan Valolle päivän ensimmäisen annoksen vettä, ei kukka ollut entisellään. Valon lehtiin oli ilmestynyt mustia, ilkeän näköisiä pilkkuja.
"Voi ei!" Silkka oli järkyttynyt. "Mikä sinulla on, Valo?" Silkka polvistui Valon viereen ja siveli pilkukkaita lehtiä. Kukka ei vastannut, se vain retkotti voimattomana ja lähes elottoman tuntuisena.
Tämä oli sellaista, johon Silkka ei ollut koskaan törmännyt. Hänen täytyisi lähteä etsimään tietoa kirjoista.
Sysimetsän kirjasto sijaitsi suuressa ja vanhassa tammipuussa. Kaikki seinät olivat latvaan asti täynnä hyllyjä ja kirjoja. Niitä saattoi tutkia kulkemalla pitkin eri korkuisia tikapuita ja oli siellä korista tehty hissikin. Kirjastoa hoiti hyvin vanha ja hyvin hajamielinen pöllö Satatieto.
"Huomenta, Satatieto", tervehti Silkka pöllöä, joka luki parhaillaan uunituoretta Sysimetsän Sanomia. "Tulin etsimään sellaista kirjaa, jossa kerrottaisiin sairaiden kasvien hoidosta."
"Vai saitojen lapsien hoidosta", Satatieto ihmetteli. "Ei täällä taida sellaista kirjaa olla. Mutta voisit kokeilla laittaa lettutaikinaan suolaa sokerin sijasta, eiköhän se tepsi."
"Ei kun sairaiden kasvien hoidosta!" Silkka korotti hieman ääntään ja punastui.
"Ai, olisit sen heti sanonut", Satatieto sanoi. "Luonto- ja puutarhaosasto, kolmastoista taso. Pääset sinne tikkaita pitkin."
Silkka kiirehti puutarhakirjojen pitkälle hyllykölle ja lähti kiipeämään tikkaita pitkin kolmannelletoista tasolle. Kesti hetken ennenkuin hän löysi etsimänsä. "Puutarhakasvien kaikenmoiset vaivat ja kuinka parantaa ne" oli painava ja vanha opus ja oli kova työ raahata se kotiin.
Lopulta Silkka istuutui kirjan kanssa Valon viereen. Hän vertaili erilaisten sairastavien kasvien kuvia kukan mustapilkullisiin lehtiin.
"Se ei ole matotauti, eikä vesirutto, siinä pilkut ovat enemmän ruskeita", Silkka selaili. "Hmm, mutta entäpä tämä..." Hän pysähtyi aukeamalle, jossa kerrottiin hellerokosta. "Mustat pilkut lehdissä täsmäävät, samoin se, että ne ilmestyivät yhdessä yössä. Mutta voi - hoitava salva näyttää kovin monimutkaiselta valmistaa", Silkka selasi ainesosaluetteloa, jossa oli yhtä sun toista. "Ei tässä voi muutakaan. Täytyy ryhtyä heti toimeen."
Puutarha oli totisesti oikea aarreaitta - sen Silkka nyt viimeistään ymmärsi. Sieltä löytyi lähes kaikki tarvittava: minttua, voikukan juurta, siankärsämöä, pajunkuorta, poimulehteä ja mesiangervoa.
Ainoastaan katajanmarjoja Silkka joutui etsimään läheisestä metsiköstä. Niitä oli kerättävä onneksi vain viisi, koska ne olivat vaikutukseltaan niin väkevän vahvoja marjoja.
Sitten alkoi vaikein osuus. Silkka murskasi ja hiosti, pilkkoi ja raastoi. Jokainen kasvi tuli käsitellä tietyllä tavalla ja ne oli mitattava grammalleen.
Lopuksi kaikki laitettiin keittymään kattilaan hyvin miedolla lämmöllä. Keitoksen tulisi kiehua päivän ajan.
"Selviääköhän Valo niin pitkään?" Silkka hämmensi huolestuneena keitosta, josta lähti kummallinen, yrttinen haju.
Koska Silkka tiesi, ettei saisi huoleltaan nukutuksi, hän vahti keitosta koko yön ja varmisti, että se kiehuisi. Toisinaan hän kävi tarkastamassa Valon kunnon. Kukka retkotti edelleen surullisen näköisenä ja pilkut näyttivät lyhdyn valaistuksessa vain tummuneen entisestään.
Yön tunnit kuluivat hitaasti, aivan kuin joku olisi noitunut kaappikellon viisarit. Silkka joi vahvaa teetä ja hämmenteli keitosta.
"Minusta on tulossa oikea yöeläjä", hän totesi sille. Se pulpahti vastaukseksi.
Lopulta yö vaihtui aamuksi ja aamu päiväksi. Iltapäivällä keitos oli valmis. Se oli sakeaa salvaa ja haisi hikisille sukille, jotka oli vahingossa jätetty pitkäksi aikaa sängyn alle piiloon.
Silkka kiikutti keitoksen Valon luo ja ryhtyi sivelemään hellästi salvaa sen kärsineille lehdille.
"Tiedän, että se ei haise hyvälle, mutta sen on tarkoitus parantaa sinut", hän kertoi Valolle. "Huomenna sinun pitäisi olla taas voimissasi."
Silkka ei osannut keskittyä sinä päivänä enää mihinkään. Puutarhatöistä ei tullut mitään, sillä hän kävi alinomaa katsomassa Valon vointia.
Yön Silkka päätti viettää Valon vierellä. Hän vei viereisen vadelmapuskan suojiin huovan, lyhdyn, korillisen yöevästä sekä kirjan. Hän söi voileivän ja luki sitten ääneen hauskaa juttua täysin piikittömästä Silo Siilistä, jotta Valokin kuulisi ja piristyisi.
"Silo Siili halusi kovasti osallistua Kauneimmat piikit -kisaan, mutta hänellä oli tietenkin yksi pikkiriikkinen ongelma: hänellä ei ollut kauniita piikkejä, eikä piikkejä ensinkään. Silo pohti, mitä voisi tehdä. Hänen olisi saatava piikit jostain. Mutta mistä?
Kisapäivänä Silo oli pukeutunut purppuraan viittaan ja käveli ylväästi lavalle esittelemään itseään - ja piikkejään! Ne olivat upeat, mustat ja kiiltävät, kaikki täydellisesti pystyssä. Ne olivat ehdottomasti kisan voittajat. Toiset siilit katselivat kateellisina, kun Silo sai ykköspalkinnon.
Kun Silon piikkien voiton kunniaksi soitettiin raikuvat fanfaarit, hypähtivät piikit yllättäen ilmaan ja lähtivät juoksemaan hurjaa kyytiä pakoon viitta mukanaan.
Koko siilien yleisö tuijotti hiljaa ja hämmästyneenä piikitöntä siiliä.
"Öh, piikkini ovat aika herkät", Silo mumisi punastellen. "Nyt suokaa anteeksi, minulla on tärkeä tapaaminen pikkuserkkuni Viili Merisiilin kanssa."
Ja niin Silo juoksi minkä käpälistään..."
Silkka havahtui hereille, kun aurinko oli jo korkealla. Hän oli nukahtanut kesken kaiken ja kirja lojui avonaisena hänen vierellään. Silkka nosti heti katseensa Valoon - ja henkäisi.
Valo kurkotteli vahvana ja virkeänä kohti aurinkoa. Sen lehden olivat sileät ja kiiltävät ja täysin pilkuttomat.
Elokuu ja kesän loppu toivat puutarhaan uudenlaisia puuhia. Ensimmäiset omenat kypsyivät ja Silkalla riitti tekemistä niiden keräämisessä ja varastoimisessa. Hän valmisti hurjat määrät sosetta ja mehua. Onneksi Silkka rakasti paahtoleipiä omenasoseella ja hän söi niitä aina aamiaiseksi. Omenoita riitti säilöttäväksi myös sellaisenaan maakellariin.
Myös puutarhan perällä rehottavat vadelmapuskat notkuivat pulleista, vaaleanpunaisista villivadelmista. Niiden kerääminen oli vaivalloista, sillä Silkan oli vaikea päästä syvemmälle puskaan piikkien takertuessa kiinni oksiin.
"Nyt pitäisi olla piikitön Silo Siili", Silkka naurahti irrotellessaan piikkejään irti puskasta.
Muutoksia näkyi myös Valossa. Sen päässä kasvoi nyt pullea pallo, jota peittivät vihreät verholehdet. Silkasta oli hauska arvuutella minkä värinen kukka tulisi olemaan. Ja tietenkin ennenkaikkea - millainen?
Puutarhatöiden lomassa Silkka kävi välillä tarkistamassa oliko kukka avautunut, mutta se olla ja pysyi supussa, aivan kuin se olisi ujo, palloksi käpertynyt siili.
Erään erityisen raskaan päivän päätteeksi kun Silkka oli kitkenyt kukkapenkit ja poiminut pudonneet omenat, rojahti hän umpi uupuneena sänkyynsä ja tunsi kuinka voisi nukahtaa siihen paikkaan. Voit varmasti arvata kuinka kävi. Silkka oli niin väsynyt, ettei uni kyennyt tulemaan. Hän pyöri ja heittelehti, tuhisi ja tuskastui.
Mutta lopulta, kun kello löi kahta yöllä, hän vaipui kevyeen uneen. Siitä hän kuitenkin säpsähti pian hereille. Jokin ei ollut nyt oikein. Hän värisytti kuonoaan ja höristi korviaan. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui kummaa kahinaa.
Silkka hivuttautui pelokkaana ikkunan ääreen ja kurkisti ulos. Elokuiset yöt olivat jo pimeitä, mutta Silkka erotti tumman varjon Valon luona.
Joku oli puutarhassa. Silkan piikit nousivat pystyyn. Hän näki tumman hahmon liikehtivän kukan luona.
"Mitä tuo tunkeilija oikein aikoo?" Silkka mietti pelokkaana. "Onkohan Valo vaarassa?"
Silkan oli toimittava. Tunkeilija olisi häädettävä puutarhasta ja Valo olisi pelastettava. Mutta millainen olento häntä ulkona pimeydessä odottaisi?
Silkkaa pelotti aivan kauheasti, kun hän tarttui harjaan, pörhisti piikkinsä uhkaavasti pystyyn ja avasi oven pimeään puutarhaan. Hän juoksi vihaisesti tuhisten ja luutaa uhkaavasti heilutellen kukkansa luokse. Samalla jokin puikahti pensaikkoon ja Silkka kuuli etääntyviä juoksuaskeleita.
"Sinne meni", Silkka huoahti. Sitten hän riensi hakemaan lyhdyn, jonka valossa hän tarkasti kukan kunnon. Sitä ei ollut kukaan vahingoittanut. Mutta sitten Silkka huomasi maassa liiskaksi tallaantuneet vadelmat. Yön muukalaisella olikin ollut vain nälkä ja raukkaparka oli yrittänyt saada vatsansa täyteen vadelmilla.
Silkka huoahti syvään. Sitten hän meni keittiöön ja kokosi siellä kasaan valtavan ja herkullisen voileivän. Hän laittoi voileivän, omenan ja pullollisen mansikkamehua koriin ja vei sen vadelmapuskien luo.
Aamulla korin sisältö oli tyhjä, lukuunottamatta koristeellista pyrstösulkaa, joka oli jätetty pohjalle.
"Tästä saa todella upean sulkakynän", Silkka ihaili lahjaa.
Myöhemmin Silkka löysi puutarhan porttinsa pielestä siihen kaiverretun koukeroisen merkin. Hän tiesi heti mikä se oli, sillä hänen isoisänsä oli kertonut hänelle aikoinaan kulkurien merkeistä. Kulkurit jättivät sellaisia vierailemiinsa paikkoihin, jotta toiset kulkurit tietäisivät mihin varautua.
"Jos oikein muistan, niin tämä merkki tarkoittaa ystävällistä paikkaa ja että täällä saa ruokaa", tulkitsi Silkka. Hän kipristi viiksiään otettuna kulkurin palautteesta ja lähti hyvillä mielin jatkamaan päivän töitään.
Eräänä pilvisenä elokuun aamuna Silkka kävi hakemassa postilaatikosta Sysimetsän Sanomat, jonka aikoi lukea aamupalaa syödessään. Paahtoleipää rouskuttaessaan hän silmäili etusivun pääotsikkoa, jossa kerrottiin tämän tulevan yön olevan tähdenlentojen yö. Silloin taivaalla saattoi nähdä upeita ja näyttäviä tähdenlentoparvia.
"Se voisi olla hieno esitys", Silkka tuumasi. "Toivottavasti taivas vain selkenisi yöksi."
Silkka puuhaili koko päivän niitä näitä puutarhassaan, vilkuillen samalla taivaalle. Pilvipeite oli sankka, mutta Silkka huomasi sen vähitellen hälvenevän iltaa kohden.
Lopulta, elokuisen hämärän laskeuduttua Silkka kulki huovan ja myrskylyhdyn kanssa Valon luokse puutarhan perälle. Sieltä olisi luultavammin parhaimmat näkymät yötaivaalle. Samalla Silkka voisi syödä yöevääksi vadelmia ja pitää seuraa kukalle.
Elokuisissa illoissa oli omanlaistansa tunnelmaa. Ne olivat pimeitä ja lempeitä. Omenat, vadelmat, heinä ja kostea multa tuoksuivat kotoisalta ja valojen äärellä koiperhoset tanssivat päämäärätöntä yötanssiaan. Silkka todella piti elokuusta.
Silkka istui vadelmapuskan reunamille ja kääriytyi lämmittävään huopaan.
Yö ympärillä sirisi ja surisi. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta vielä ei näkynyt yhtään tähdenlentoa. Silkka katseli taivaalle ja odotti.
Hän lauleskeli, yritti tunnistaa tähtikuvioita ja katseli välillä Valoa. Yö kului.
Kun keskiyön selkä oli taittunut jo aikaa sitten ja Silkka oli jo miltei luopunut toivosta, alkoi viimein tapahtua. Ensiksi yksi valkea viiru halkoi taivasta, sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Pian tähdenlentoja parveili villinä laumana halki taivaan ja Silkka katseli niitä täysin lumoutuneena. Se oli kaunista. Se oli kuin taikaa.
Äkkiä kuului pieni ja pehmeä, poksahtava ääni vierestä. Silkka laski katseensa. Häntä vastassa oli kultainen säihke. Se tuli juuri auenneesta kukasta. Se loisti kauniina yön pimeydessä, kuin sadat tähdenlennot. Sen vaaleat terälehdet olivat hieman lumpeenkukan omaiset ja ne kehystivät emiä, josta lähti kultainen loiste.
"Voi Valo... olet niin kaunis", Silkka henkäisi sydän pakahtuen. Hänen rakas, kallisarvoinen kukkansa oli viimein näyttänyt todelliset kasvonsa.
Silkka siveli varovasti kukan hentoja terälehtiä. Ne olivat kuin silkkiä. Heteistä lähti helisevä, tiukumainen ääni, kun kukka heilahti. Sellaista kukkaa ei Silkka ollut eläessään nähnyt.
Ja sitten tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Kukan heteet värisivät ja sitten alkoi kuulua vaimeaa, lempeää hyminää. Silkka katseli hämmästyneenä ympärilleen, mutta puutarha ympärillä oli autio. Ääni tosiaan lähti kukasta.
Silkka värisytti jännittyneenä kuonoaan ja kuunteli. Kukka lauloi hänelle.
Siili pienokainen
Kulkee kotiin päin
Aamu kultainen
Jo sarastaa
Ja yön pimeys
Väistyy eestä sen
Väistyy eestä sen
Suojassa, piilossa
Vattupuskassa
On siilin pesä pehmoinen
Sinne lämpimään
Siili palaa matkoiltaan
Vihdoin lepäämään
Vihdoin lepäämään
Aamu sarastaa jo
Sulje silmäsi
Siili pienokainen
Uneen ummista
Täällä turvassa
Emon kehdossa
Emon kehdossa
Ja vähitellen, kukan tuudittavan laulun rauhoittamana, vaipui Silkka uneen vadelmapuskan suojaan. Koko yön kukka loisti ja lauloi ja Silkka nukkui syvää, levollista unta aivan aamuun saakka.
Kun hän heräsi aamukasteiseen puutarhaan, huomasi hän, että kukka oli lakastunut. Silkan rakas kukka, josta hän oli niin kovasti huolehtinut oli päässyt täyteen loistoonsa ja kiittänyt laulullaan Silkkaa kaikesta huolenpidosta.
Silkka silitti kukan ruskeita, käpristyneitä lehtiä.
"Kiitos", hän sanoi koko sydämestään.
Hän tiesi nyt nukkuvansa yönsä hyvin.
Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola