Silkka Siili ja salaperäinen kukka

Silkka Siili oli intohimoinen puutarhuri. Hän asui pienessä punaisessa mökissä, jota ympäröi kaunis ja värikäs puutarha. Puutarha oli sellainen kutkuttavasti rönsyilevä ja sadunomainen paikka, josta saattoi löytää vaikkapa hauskoja pieniä kiviportaita, lumpeenkukkien koristamia lammikoita tai salaisia pikku soppia, joissa oli mukava lueskella, juoda teetä tai ottaa päivätorkut.
     Erityisen ylpeä Silkka Siili oli pioneistaan. Ne olivat hyvin pulleita ja koreita ja Silkka vaali niitä kuin omia lapsiaan.
     Silkan aika siis meni enimmäkseen puutarhaa hoitaessa. Oli kevät ja tottakai kevät oli hyvin kiireistä aikaa puutarhassa. Silkka möyhi ja kaiveli, leikkasi ja siisti, kylvi ja lannoitti. Päivät olivat pitkiä ja joskus vähän raskaitakin ja iltaisin Silkka oli aivan uuvuksissa. Sehän on totta, että kun puuhailee koko päivän ulkona, niin silloin yleensä saa oikein makeat unet.
     Mutta Silkalla oli ongelma. Vaikka hän kuinka touhusi päivät puutarhassaan ja oli illalla väsynyt, ei hän siltikään saanut unen päästä kiinni. Hän heittelehti pedissään pitkät yön tunnit ja vasta aamun sarastaessa hän yleensä nukahti hetkeksi. Tätä oli jatkunut koko kevään ajan ja voit uskoa kuinka väsynyt Silkka-raukka oli.
    Päivä oli ollut taas kaunis ja aurinkoinen ja niin kertakaikkisen keväinen. Puutarhassa tuoksui multa ja se oli Silkan mielestä maailman paras tuoksu. Silkka oli kylvänyt herneiden, porkkanoiden ja auringonkukkien siemenet, leikannut kuolleita oksia puskista ja lakaissut polut.
     Päivän päätteeksi Silkka kokosi itselleen herkullisen voileivän, keitti kamomillateetä ja istahti lepotuoliinsa nauttimaan iltapalasta ja lukemaan Sysimetsän Sanomia. Hän katseli erästä pientä ilmoitusta kuudennen sivun alanurkassa. Sen hän oli ympyröinyt punaisella tussilla. Näin siinä luki:

Tervetuloa tekemään löytöjä kevään puutarhamarkkinoille! Täältä löydät tarpeet toteuttaa villeimmätkin puutarhaunelmasi. Myynnissä siemeniä, taimia, kaikenlaisia kukkia, puita ja pensaita. Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina Päivänkakkaraniityllä, alkaen aamukahdeksalta.

"Pitää herätä aikaisin, jotta saisin kaiken toivomani", totesi Silkka silmäillessään ilmoitusta. "Markkinoilla on aina niin kova tungos."
     Hän taitteli lehden pöydälle, kiikutti astiat tiskivatiin ja valmistautui yöunille.
     Kuten aiemmatkin yöt, oli tämäkin aivan yhtä uneton. Silkka kääntyili sängyssään ja suunnitteli millaisia kukkapenkkejä loihtisi tulevana kesänä.
     "Ruiskaunokkeja, kehäkukkia ja joku upean värinen ruusu", Silkka unelmoi. "En malttaisi millään odottaa aamua..."
     Yö tuntui loputtomalta ilman unta. Silkka vaihteli usein asentoa, eikä mikään tuntunut hyvältä. Hän käänteli tyynyä, koska se oli koko ajan liian kuuma. Kellon tikitys sattui korviin.
     "Pitäisi nukahtaa, nukahtaa, nukahtaa..." Silkka mietti ahdistuneena. "Nukahtaa, nukahtaa, nukahtaa..."
     Silkka havahtui äkkiä hereille. Oli liian valoisaa. Hän vilkaisi kelloa ja parahti. Se näytti kymmentä. Hän oli nukkunut pommiin ja pahasti!
     Silkka hyppäsi ylös sängystään, nappasi käpäläänsä korin ja lähti juoksemaan kovaa kyytiä kohti markkinapaikkaa.
     Päivänkakkaraniitylle saavuttuaan hän huomasi, että oli jo liian myöhäistä. Koko niitty oli täynnä eläimiä, kaikilla korit tai kottikärryt täynnä siemeniä ja kasveja. Silkka juoksenteli avuttomana kojulta kojulle etsien edes jotain ostettavaa. Kaikki oli kuitenkin mennyt. Ruusut, ruiskaunokit ja kehäkukat, aivan kaikki.
     Silkka laahusti surullisena viimeiselle kojulle, jossa hän ei ollut vielä käynyt. Siellä myytiin taimia. Silkan hämmästykseksi siellä oli vielä yksi taimi. Tai ehkä se ei ollut hämmästyttävää, että se oli jäänyt ilman ostajaa. Taimi oli nuupahtanut ja hyvin heikon näköinen. Sitä ei luultavasti saisi pelastettua. Silkka katseli taimea pettyneenä.
     "Minkä taimi tuo on?" Hän kysyi myyjältä.
     "Jaa, enpä tiedä", myyjä kohautti harteitaan. "Minä en ole näitä kasvattanut. Myyn vain."
     Silkka tujotti taimea. Se oli niin säälittävä. Niin hylätty. Kukaan ei halunnut sitä.
     "Otan sen", sanoi Silkka.

Silkka raahusti väsyneenä ja pettyneenä kotiinsa. Sinne jäivät unelmat uusista kukkapenkeistä. Nyt hänellä oli vain tämä yksi, surullinen taimi, jonka kohtalo vaikutti kovin epävarmalta.
     Kotona Silkka etsi puutarhavajasta ruukun pienelle taimelle ja istutti sen varovasti mehevään multaan.
     "Valitsin sinulle mahdollisimman kauniin ruukun, jos se vähän piritäisi sinua", Silkka sanoi taimelle.
     Lopuksi Silkka antoi taimelle vettä. Hän jäi katselemaan nuupahtanutta kasvia mietteliäänä. Se näytti niin avuttomalta ja säälittävältä. Kukaan ei ollut huolinut sitä muiden kasvien joukosta. Silkka alkoi tuntea suurta myötätuntoa tuota pientä, hyljeksittyä taimea kohtaan.
     "Hyvä on!" Hän sitten huudahti päättäväisenä. "Minä teen kaikkeni, jotta pääset kasvamaan täyteen loistoosi!"
     Taimi värähti aavistuksen.

Seuraava yö meni taas valvoessa, kun Silkka pohti mitä tekisi kasvin suhteen, jotta sen saisi pelastettua.
     "Sinusta tulee puutarhani upein kukka, saat uskoa sen", Silkka jutteli taimelle, jonka oli asettanut sängyn viereiselle ikkunalaudalle. Tuntui kuin taimi olisi pitänyt seuraa unettomalle Silkalle. Yö ei tuntunut enää niin yksinäiseltä.
     Kun kaappikelloi löi aamukuutta, nousi Silkka sängystä ja antoi ensitöikseen taimelle tilkan vettä. Sitten hän etsi kirjahyllystä puutarhakasvien tunnistusoppaan ja lähti selaamaan tarkasti sen sivuja. Hän vertaili kirjan kuvia kasviin, mutta mikään ei ollut täysin yhtäläinen. Seuraavaksi hän selasi luonnonkasvien tunnistusoppaan, mutta sekään ei antanut minkäänlaisia vastauksia.
     "Tahdot siis pysytellä tuntemattomana", totesi Silkka taimelle. "Kyllä sinulle jokin nimi on keksittävä. Miten olisi... hmmm..." Silkka katseli ympärilleen yrittäen löytää jonkin idean nimelle. Kattila, matto tai kirja eivät olleet sitten laisinkaan sopivia.
     Silloin ikkunan läpi siivilöityi kirkas valojuova, kun pilvet väistyivät auringon tieltä. Valo kosketti nuupallaan olevaa taimea.
     "Valo!" Silkka huudahti ihastuneena. "Se sopii hyvin. Se on iloinen nimi, joka toivottavasti enteilee sinulle hyvää."
     Niin kasvista tuli Valo. Silkka kasteli sitä ja siirteli sitä ikkunalaidalta toiselle, jotta se saisi mahdollisimman paljon auringonvaloa.
     Kevät eteni vauhdilla ja pikkuhiljaa puutarhassa alkoivat avautumaan kielot, kevätesikot ja mansikan kukat. Kukkivista omenapuista leijaili hentoja terälehtiä, mikä näytti aivan lumisateelta. Silkasta oli hauska juoda ilapäiväteetä omenapuiden katveessa ja ihastella tuoksuvaista kukkaissadetta.
     Lopulta Valo oli hieman virkistynyt aiemmasta nuupahtaneesta olemuksestaan ja sen juuret olivat kasvaneet isommiksi ja vahvemmiksi. Oli tullut aika istuttaa se ulos.
     Silkka oli miettinyt jo hyvissä ajoin sopivan paikan sille. Vadelmapuskien luona Valo saisi runsaasti aurinkoa ja sillä olisi tilaa kasvaa niin isoksi kuin se haluaisi. Silkka oli tehnyt Valolle valmiiksi aivan oman kukkapenkin, jonka hän oli reunustanut somasti joesta löytämillään kivillä.
     Silkka kaivoi pienen kuopan penkkiin ja nosti sitten Valon varovaisesti pois ruukustaan.
     "Sinun ei tarvitse pelätä", rauhoitteli Silkka kukkaa. "Nyt alkaa sinun uusi elämäsi ulkona. Tulet varmasti viihtymään täällä. Saat kylpeä auringossa, voit tuntea tuulen ja sateen. Ja jos tunnet itsesi yksinäiseksi, niin muista, että tulen joka päivä katsomaan sinua."
     Silkka laski Valon uudelle paikalleen ja tasoitteli multaa kukan juurelta. Sitten hän vielä kasteli kukkapenkin.
     Niin kului kesäkuu, Silkan hoivatessa Valoa. Joka päivä hän tuli antamaan kukalle vettä ja tarkastamaan sen kunnon. Ja joka päivä Valo oli kasvanut lisää pituutta. Se teki Silkan iloiseksi ja ylpeäksi. Raihnaisesta taimesta oli hyvää vauhtia kasvamassa vahva ja hyvinvoiva kukka - mikä kukka se sitten lie oli.
     Ensimmäiset pionit alkoivat avautua kesäkuun lopulla. Silkka kasvatti kaikenvärisiä pioneja - valkoisia, vaaleanpunaisia, keltaisia ja punaisia. Pionit olivat hänen suosikkikukkiaan, sillä ne olivat kuin satumaailmasta - niin uskomattoman kauniita ja värikkäitä ja niiden muoto oli hauskan pyöreä ja muhkea. Jos hän olisi ollut aivan pikkuruinen siili, olisi hän asunut pionissa. Siellä olisi varmasti ollut mukava nukkua.
     Silkka oli kastellut puutarhan kasvit ja kitkenyt rikkaruohot vihannespenkistä. Nyt hän söi kurkkuvoileipiä ja joi teetä tuvassaan ja luki samalla Puutarhurien palsta -lehteä.
     Äkkiä tupa tummeni kuin joku olisi sammuttanut sieltä yks kaks valot. Silkka katseli hämmentyneenä ympärilleen ja riensi sitten pahaa aavistellen ikkunan ääreen.
     Uhkaavat, tummat myrskypilvet vyöryivät taivaalla kohti Silkan puutarhaa. Silkka katseli huolestuneena tummenevaa taivasta.
     "Toivon mukaan pilvet ovat vain ohikulkumatkalla", Silkka sanoi huolissaan.
     Äkkiä kova tuuli kulki yli puutarhan ja helisytti ikkunoita. Lehdet ja tomu tanssivat tuulen pyörteissä. Ja sitten tuli sade. Se ei ollut mikään pieni harmiton kesäkuuro, vaan vettä tuli niin, että se peitti näkymät lähes kokonaan.
     Silkka ei aikaillut. Hän veti ylleen keltaisen sadetakin, sujautti jalkaansa kumpparit ja juoksi sateenvarjon kanssa Valon luo. Piiskaava sade oli saanut kukan painumaan lähes maahan. Silkka avasi sateenvarjon ja asettui istumaan Valon viereen, suojaten sitä sateelta. Välillä kova tuuli koetti viedä sateenvarjon mennessään, mutta silloin Silkka tiukensi otettaan. Hän suojaisi Valoa vaikka mikä olisi.
     Rankkasateessa ja tuulessa istuminen oli kylmää ja märkää touhua. Silkaa värisytti ja hänen nenänpäänsä oli aivan kohmeessa. Sade ei ottanut loppuakseen. Jossain kauempana ärjähti ukkonen.
     "Älä tule tänne", pyysi Silkka sydämestään.
     Silkka istui koko illan Valon vierellä, suojaten sitä urhoollisesti sateenvarjolla. Ukkosrintama kiersi Silkan kodin, mutta rankkasade jatkui. Vasta myöhään yöllä se viimein hellitti ja Silkka pääsi kuivattelemaan ja lämmittelemään sänkyynsä. Ja kuten aina, hän nukahti vasta aamun varhaisina tunteina.

Heinäkuun myötä saapuivat helteet. Ilma oli seisahtunutta ja väsyttävää. Silkalla riitti kasteltavaa puutarhassaan. Valolle hän asetti keskipäivän ajaksi sateenvarjon suojaamaan kuumimmalta paahteelta. Vettä Valo tarvitsi nyt kaksi kertaa päivässä.
     Hellesää sai mansikat kypsymään hurjaa vauhtia ja Silkka valmisti monta pullollista virkistävää mansikkamehua. Hän joi sitä puutarhatouhujensa lomassa.
     Kun hellettä oli jatkunut jo kaksi viikkoa, huomasi Silkka eräänä aamuna jotain aivan kamalaa. Kun hän meni antamaan Valolle päivän ensimmäisen annoksen vettä, ei kukka ollut entisellään. Valon lehtiin oli ilmestynyt mustia, ilkeän näköisiä pilkkuja.
     "Voi ei!" Silkka oli järkyttynyt. "Mikä sinulla on, Valo?" Silkka polvistui Valon viereen ja siveli pilkukkaita lehtiä. Kukka ei vastannut, se vain retkotti voimattomana ja lähes elottoman tuntuisena.
     Tämä oli sellaista, johon Silkka ei ollut koskaan törmännyt. Hänen täytyisi lähteä etsimään tietoa kirjoista.
     Sysimetsän kirjasto sijaitsi suuressa ja vanhassa tammipuussa. Kaikki seinät olivat latvaan asti täynnä hyllyjä ja kirjoja. Niitä saattoi tutkia kulkemalla pitkin eri korkuisia tikapuita ja oli siellä korista tehty hissikin. Kirjastoa hoiti hyvin vanha ja hyvin hajamielinen pöllö Satatieto.
     "Huomenta, Satatieto", tervehti Silkka pöllöä, joka luki parhaillaan uunituoretta Sysimetsän Sanomia. "Tulin etsimään sellaista kirjaa, jossa kerrottaisiin sairaiden kasvien hoidosta."
     "Vai saitojen lapsien hoidosta", Satatieto ihmetteli. "Ei täällä taida sellaista kirjaa olla. Mutta voisit kokeilla laittaa lettutaikinaan suolaa sokerin sijasta, eiköhän se tepsi."
     "Ei kun sairaiden kasvien hoidosta!" Silkka korotti hieman ääntään ja punastui.
     "Ai, olisit sen heti sanonut", Satatieto sanoi. "Luonto- ja puutarhaosasto, kolmastoista taso. Pääset sinne tikkaita pitkin."
     Silkka kiirehti puutarhakirjojen pitkälle hyllykölle ja lähti kiipeämään tikkaita pitkin kolmannelletoista tasolle. Kesti hetken ennenkuin hän löysi etsimänsä. "Puutarhakasvien kaikenmoiset vaivat ja kuinka parantaa ne" oli painava ja vanha opus ja oli kova työ raahata se kotiin.
     Lopulta Silkka istuutui kirjan kanssa Valon viereen. Hän vertaili erilaisten sairastavien kasvien kuvia kukan mustapilkullisiin lehtiin.
     "Se ei ole matotauti, eikä vesirutto, siinä pilkut ovat enemmän ruskeita", Silkka selaili. "Hmm, mutta entäpä tämä..." Hän pysähtyi aukeamalle, jossa kerrottiin hellerokosta. "Mustat pilkut lehdissä täsmäävät, samoin se, että ne ilmestyivät yhdessä yössä. Mutta voi - hoitava salva näyttää kovin monimutkaiselta valmistaa", Silkka selasi ainesosaluetteloa, jossa oli yhtä sun toista. "Ei tässä voi muutakaan. Täytyy ryhtyä heti toimeen."
     Puutarha oli totisesti oikea aarreaitta - sen Silkka nyt viimeistään ymmärsi. Sieltä löytyi lähes kaikki tarvittava: minttua, voikukan juurta, siankärsämöä, pajunkuorta, poimulehteä ja mesiangervoa.
     Ainoastaan katajanmarjoja Silkka joutui etsimään läheisestä metsiköstä. Niitä oli kerättävä onneksi vain viisi, koska ne olivat vaikutukseltaan niin väkevän vahvoja marjoja.
     Sitten alkoi vaikein osuus. Silkka murskasi ja hiosti, pilkkoi ja raastoi. Jokainen kasvi tuli käsitellä tietyllä tavalla ja ne oli mitattava grammalleen.
     Lopuksi kaikki laitettiin keittymään kattilaan hyvin miedolla lämmöllä. Keitoksen tulisi kiehua päivän ajan.
     "Selviääköhän Valo niin pitkään?" Silkka hämmensi huolestuneena keitosta, josta lähti kummallinen, yrttinen haju.
     Koska Silkka tiesi, ettei saisi huoleltaan nukutuksi, hän vahti keitosta koko yön ja varmisti, että se kiehuisi. Toisinaan hän kävi tarkastamassa Valon kunnon. Kukka retkotti edelleen surullisen näköisenä ja pilkut näyttivät lyhdyn valaistuksessa vain tummuneen entisestään.
     Yön tunnit kuluivat hitaasti, aivan kuin joku olisi noitunut kaappikellon viisarit. Silkka joi vahvaa teetä ja hämmenteli keitosta.
     "Minusta on tulossa oikea yöeläjä", hän totesi sille. Se pulpahti vastaukseksi.
     Lopulta yö vaihtui aamuksi ja aamu päiväksi. Iltapäivällä keitos oli valmis. Se oli sakeaa salvaa ja haisi hikisille sukille, jotka oli vahingossa jätetty pitkäksi aikaa sängyn alle piiloon.
     Silkka kiikutti keitoksen Valon luo ja ryhtyi sivelemään hellästi salvaa sen kärsineille lehdille.
     "Tiedän, että se ei haise hyvälle, mutta sen on tarkoitus parantaa sinut", hän kertoi Valolle. "Huomenna sinun pitäisi olla taas voimissasi."
     Silkka ei osannut keskittyä sinä päivänä enää mihinkään. Puutarhatöistä ei tullut mitään, sillä hän kävi alinomaa katsomassa Valon vointia.
     Yön Silkka päätti viettää Valon vierellä. Hän vei viereisen vadelmapuskan suojiin huovan, lyhdyn, korillisen yöevästä sekä kirjan. Hän söi voileivän ja luki sitten ääneen hauskaa juttua täysin piikittömästä Silo Siilistä, jotta Valokin kuulisi ja piristyisi.
     "Silo Siili halusi kovasti osallistua Kauneimmat piikit -kisaan, mutta hänellä oli tietenkin yksi pikkiriikkinen ongelma: hänellä ei ollut kauniita piikkejä, eikä piikkejä ensinkään. Silo pohti, mitä voisi tehdä. Hänen olisi saatava piikit jostain. Mutta mistä?
     Kisapäivänä Silo oli pukeutunut purppuraan viittaan ja käveli ylväästi lavalle esittelemään itseään - ja piikkejään! Ne olivat upeat, mustat ja kiiltävät, kaikki täydellisesti pystyssä. Ne olivat ehdottomasti kisan voittajat. Toiset siilit katselivat kateellisina, kun Silo sai ykköspalkinnon.
     Kun Silon piikkien voiton kunniaksi soitettiin raikuvat fanfaarit, hypähtivät piikit yllättäen ilmaan ja lähtivät juoksemaan hurjaa kyytiä pakoon viitta mukanaan.
     Koko siilien yleisö tuijotti hiljaa ja hämmästyneenä piikitöntä siiliä.
     "Öh, piikkini ovat aika herkät", Silo mumisi punastellen. "Nyt suokaa anteeksi, minulla on tärkeä tapaaminen pikkuserkkuni Viili Merisiilin kanssa."
     Ja niin Silo juoksi minkä käpälistään..."
     Silkka havahtui hereille, kun aurinko oli jo korkealla. Hän oli nukahtanut kesken kaiken ja kirja lojui avonaisena hänen vierellään. Silkka nosti heti katseensa Valoon - ja henkäisi.
     Valo kurkotteli vahvana ja virkeänä kohti aurinkoa. Sen lehden olivat sileät ja kiiltävät ja täysin pilkuttomat.

Elokuu ja kesän loppu toivat puutarhaan uudenlaisia puuhia. Ensimmäiset omenat kypsyivät ja Silkalla riitti tekemistä niiden keräämisessä ja varastoimisessa. Hän valmisti hurjat määrät sosetta ja mehua. Onneksi Silkka rakasti paahtoleipiä omenasoseella ja hän söi niitä aina aamiaiseksi. Omenoita riitti säilöttäväksi myös sellaisenaan maakellariin.
     Myös puutarhan perällä rehottavat vadelmapuskat notkuivat pulleista, vaaleanpunaisista villivadelmista. Niiden kerääminen oli vaivalloista, sillä Silkan oli vaikea päästä syvemmälle puskaan piikkien takertuessa kiinni oksiin.
     "Nyt pitäisi olla piikitön Silo Siili", Silkka naurahti irrotellessaan piikkejään irti puskasta.
     Muutoksia näkyi myös Valossa. Sen päässä kasvoi nyt pullea pallo, jota peittivät vihreät verholehdet. Silkasta oli hauska arvuutella minkä värinen kukka tulisi olemaan. Ja tietenkin ennenkaikkea - millainen?
     Puutarhatöiden lomassa Silkka kävi välillä tarkistamassa oliko kukka avautunut, mutta se olla ja pysyi supussa, aivan kuin se olisi ujo, palloksi käpertynyt siili.
     Erään erityisen raskaan päivän päätteeksi  kun Silkka oli kitkenyt kukkapenkit ja poiminut pudonneet omenat, rojahti hän umpi uupuneena sänkyynsä ja tunsi kuinka voisi nukahtaa siihen paikkaan. Voit varmasti arvata kuinka kävi. Silkka oli niin väsynyt, ettei uni kyennyt tulemaan. Hän pyöri ja heittelehti, tuhisi ja tuskastui.
     Mutta lopulta, kun kello löi kahta yöllä, hän vaipui kevyeen uneen. Siitä hän kuitenkin säpsähti pian hereille. Jokin ei ollut nyt oikein. Hän värisytti kuonoaan ja höristi korviaan. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui kummaa kahinaa.
     Silkka hivuttautui pelokkaana ikkunan ääreen ja kurkisti ulos. Elokuiset yöt olivat jo pimeitä, mutta Silkka erotti tumman varjon Valon luona.
     Joku oli puutarhassa. Silkan piikit nousivat pystyyn. Hän näki tumman hahmon liikehtivän kukan luona.
     "Mitä tuo tunkeilija oikein aikoo?" Silkka mietti pelokkaana. "Onkohan Valo vaarassa?"
     Silkan oli toimittava. Tunkeilija olisi häädettävä puutarhasta ja Valo olisi pelastettava. Mutta millainen olento häntä ulkona pimeydessä odottaisi?
     Silkkaa pelotti aivan kauheasti, kun hän tarttui harjaan, pörhisti piikkinsä uhkaavasti pystyyn ja avasi oven pimeään puutarhaan. Hän juoksi vihaisesti tuhisten ja luutaa uhkaavasti heilutellen kukkansa luokse. Samalla jokin puikahti pensaikkoon ja Silkka kuuli etääntyviä juoksuaskeleita.
     "Sinne meni", Silkka huoahti. Sitten hän riensi hakemaan lyhdyn, jonka valossa hän tarkasti kukan kunnon. Sitä ei ollut kukaan vahingoittanut. Mutta sitten Silkka huomasi maassa liiskaksi tallaantuneet vadelmat. Yön muukalaisella olikin ollut vain nälkä ja raukkaparka oli yrittänyt saada vatsansa täyteen vadelmilla.
     Silkka huoahti syvään. Sitten hän meni keittiöön ja kokosi siellä kasaan valtavan ja herkullisen voileivän. Hän laittoi voileivän, omenan ja pullollisen mansikkamehua koriin ja vei sen vadelmapuskien luo.
     Aamulla korin sisältö oli tyhjä, lukuunottamatta koristeellista pyrstösulkaa, joka oli jätetty pohjalle.
     "Tästä saa todella upean sulkakynän", Silkka ihaili lahjaa.
     Myöhemmin Silkka löysi puutarhan porttinsa pielestä siihen kaiverretun koukeroisen merkin. Hän tiesi heti mikä se oli, sillä hänen isoisänsä oli kertonut hänelle aikoinaan kulkurien merkeistä. Kulkurit jättivät sellaisia vierailemiinsa paikkoihin, jotta toiset kulkurit tietäisivät mihin varautua.
     "Jos oikein muistan, niin tämä merkki tarkoittaa ystävällistä paikkaa ja että täällä saa ruokaa", tulkitsi Silkka. Hän kipristi viiksiään otettuna kulkurin palautteesta ja lähti hyvillä mielin jatkamaan päivän töitään.


Eräänä pilvisenä elokuun aamuna Silkka kävi hakemassa postilaatikosta Sysimetsän Sanomat, jonka aikoi lukea aamupalaa syödessään. Paahtoleipää rouskuttaessaan hän silmäili etusivun pääotsikkoa, jossa kerrottiin tämän tulevan yön olevan tähdenlentojen yö. Silloin taivaalla saattoi nähdä upeita ja näyttäviä tähdenlentoparvia.
     "Se voisi olla hieno esitys", Silkka tuumasi. "Toivottavasti taivas vain selkenisi yöksi."
     Silkka puuhaili koko päivän niitä näitä puutarhassaan, vilkuillen samalla taivaalle. Pilvipeite oli sankka, mutta Silkka huomasi sen vähitellen hälvenevän iltaa kohden.
     Lopulta, elokuisen hämärän laskeuduttua Silkka kulki huovan ja myrskylyhdyn kanssa Valon luokse puutarhan perälle. Sieltä olisi luultavammin parhaimmat näkymät yötaivaalle. Samalla Silkka voisi syödä yöevääksi vadelmia ja pitää seuraa kukalle.
     Elokuisissa illoissa oli omanlaistansa tunnelmaa. Ne olivat pimeitä ja lempeitä. Omenat, vadelmat, heinä ja kostea multa tuoksuivat kotoisalta ja valojen äärellä koiperhoset tanssivat päämäärätöntä yötanssiaan. Silkka todella piti elokuusta.
     Silkka istui vadelmapuskan reunamille ja kääriytyi lämmittävään huopaan.
     Yö ympärillä sirisi ja surisi. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta vielä ei näkynyt yhtään tähdenlentoa. Silkka katseli taivaalle ja odotti.
     Hän lauleskeli, yritti tunnistaa tähtikuvioita ja katseli välillä Valoa. Yö kului.
     Kun keskiyön selkä oli taittunut jo aikaa sitten ja Silkka oli jo miltei luopunut toivosta, alkoi viimein tapahtua. Ensiksi yksi valkea viiru halkoi taivasta, sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Pian tähdenlentoja parveili villinä laumana halki taivaan ja Silkka katseli niitä täysin lumoutuneena. Se oli kaunista. Se oli kuin taikaa.
     Äkkiä kuului pieni ja pehmeä, poksahtava ääni vierestä. Silkka laski katseensa. Häntä vastassa oli kultainen säihke. Se tuli juuri auenneesta kukasta. Se loisti kauniina yön pimeydessä, kuin sadat tähdenlennot. Sen vaaleat terälehdet olivat hieman lumpeenkukan omaiset ja ne kehystivät emiä, josta lähti kultainen loiste.
     "Voi Valo... olet niin kaunis", Silkka henkäisi sydän pakahtuen. Hänen rakas, kallisarvoinen kukkansa oli viimein näyttänyt todelliset kasvonsa.
     Silkka siveli varovasti kukan hentoja terälehtiä. Ne olivat kuin silkkiä. Heteistä lähti helisevä, tiukumainen ääni, kun kukka heilahti. Sellaista kukkaa ei Silkka ollut eläessään nähnyt.
     Ja sitten tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Kukan heteet värisivät ja sitten alkoi kuulua vaimeaa, lempeää hyminää. Silkka katseli hämmästyneenä ympärilleen, mutta puutarha ympärillä oli autio. Ääni tosiaan lähti kukasta.
     Silkka värisytti jännittyneenä kuonoaan ja kuunteli. Kukka lauloi hänelle.

Siili pienokainen
Kulkee kotiin päin
Aamu kultainen
Jo sarastaa
Ja yön pimeys
Väistyy eestä sen
Väistyy eestä sen

Suojassa, piilossa
Vattupuskassa
On siilin pesä pehmoinen
Sinne lämpimään
Siili palaa matkoiltaan
Vihdoin lepäämään
Vihdoin lepäämään

Aamu sarastaa jo
Sulje silmäsi
Siili pienokainen
Uneen ummista
Täällä turvassa
Emon kehdossa
Emon kehdossa

Ja vähitellen, kukan tuudittavan laulun rauhoittamana, vaipui Silkka uneen vadelmapuskan suojaan. Koko yön kukka loisti ja lauloi ja Silkka nukkui syvää, levollista unta aivan aamuun saakka.
     Kun hän heräsi aamukasteiseen puutarhaan, huomasi hän, että kukka oli lakastunut. Silkan rakas kukka, josta hän oli niin kovasti huolehtinut oli päässyt täyteen loistoonsa ja kiittänyt laulullaan Silkkaa kaikesta huolenpidosta.
     Silkka silitti kukan ruskeita, käpristyneitä lehtiä.
     "Kiitos", hän sanoi koko sydämestään.
     Hän tiesi nyt nukkuvansa yönsä hyvin.

Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola 

Pipan ja Emman kotimatka

Elettiin loppukesää, kun kaikki oli niin lämpimän värikästä ja kukoistavaa, mutta samaan aikaan pystyi näkemään ja haistamaan kuinka kesä oli kuolemassa ja luonto valmistautumassa pitkään lepoon.
     Eräällä elokuisella niityllä sen pystyi erityisesti tuntemaan ja näkemään. Ja siellä niityllä näkyi jotain muutakin. Siellä kulki pieni hiiri.
    Pippa oli hiiri, joka etsi uutta kotia. Ehkä ihmettelet mitä vanhalle kävi, mutta sitä Pippa ei halua kertoa. Se oli hänen erittäinen salainen salaisuutensa.
     Pippa siis kulki tuohikontti selässään kohti tuntematonta. Ei hän tiennyt minne hän oli kulkemassa, hän kulki sinne, minne tassut veivät. Ja ne veivät läpi sokkeloisen kiviröykkiön, pitkin kiemurtelevaa kinttupolkua ja yli mahdottoman ison ja kuivan mäntykankaan, joka tuntui siltä, ettei sillä ollut loppua ensinkään. Se oli niin rutikuiva, että maata peittoava valkea jäkälämatto rapisi tassujen alla joka askeleella.
      Kun Pippa pääsi vihdoin pois kankaalta, oli jo ilta ja aurinko oli miltei hiipunut metsän reunan taa. Pienet lentelevät ötökät tanssivat iltatanssejaan sen viimeisissä säteissä.
     Pippa saapui rehevään ja synkähköön kuusimetsään, joka oli hänen riemukseen täynnä pulleita ja meheviä mustikoita. Niitä hän naposteli tyytyväisenä iltapalaksi ja nukahti sitten vatsa pullollaan pehmeälle mättäälle.

Matka jatkui taas seuraavana päivänä. Se oli varmaa, mutta päämäärätöntä matkaamista. Sen Pippa vain tiesi, että hän tahtoi päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas - ja mieluusti kenenkään tietämättä hänen suunnitelmistaan tai hänestä itsestään yhtikäs mitään.
     Pippa vaelsi pitkässä, keltaiseksi ja ruskeaksi värjääntyneessä heinikossa. Aina välillä hänen oli kiivettävä heinänkortta pitkin ylös tähystelemään oliko hän kulkemassa suunnilleen oikeaan suuntaan, eikä vahingossa kulkenut ympyrää.
     Kun Pippa oli ohittamassa pientä kivennyppylää, hän havahtui siihen, että joku istui tuolla nyppylällä.
     Se oli hiiri. Tämä ei kiinnittänyt Pippaan mitään huomiota, vaan maalasi perhosentoukkaa, joka nakersi parhaillaan vihreää lehteä.
     "Hei!" Tervehti Pippa. "Hauska maalaus."
     Hiiri kohotti katseensa ehkä hieman yllättyneenä Pippaan, muttei sanonut mitään. Melkeinpä saman tien hän uppoutui takaisin maalauksensa pariin. Pippa kohautti harteitaan ja jatkoi matkaansa.
     Heinikko oli kuin loputon maailma. Kaikki näytti samalta ja kulku oli hidasta. Ympärillä rapisi ja tuoksui multa. Tuuli huojutti hiljaisessa rytmissä korsia.
     Pippa joutui aivan ryömimään erään kasaksi painuneen heinätukon alitse. Juuri kun hän oli päässyt sen toiselle puolelle ja noussut takaisin tassuilleen jatkaakseen taivallustaan, jokin nykäisi häntä hännästä ja hänen kulkunsa pysähtyi kuin seinään. Hän kääntyi katsomaan ja näki suuren ja karvaisen hämähäkin, joka oli tarttunut kiinni hänen hännästään. Sellaista hämähäkkiä ei Pippa ollut koskaan ennen nähnytkään. Miten se saattoikin olla niin suuri? Sieltä mistä hän tuli, olivat hämähäkit puolta pienempiä.
     "Mitä sinä haluat?" Pippa kysyi varuillaan ja hieman uhmakkaalla äänellä.
     Hämähäkki ei tietenkään vastannut, vaan se tuijotti lukuisilla kiiluvilla silmillään Pippaa ja naksutti hampaitaan. Pippa värähti.
     "Päästä irti!" Pippa huudahti ja yritti riuhtaista häntä-parkansa irti hämähäkin inhottavasta otteesta. Se oli kuitenkin yllättävän vahva. Hämähäkki alkoi kääriä seittiä hännän ympärille.
     "En minä ole mikään ötökkä!" Pippa yritti selittää, mutta ei hämähäkki häntä kuunnellut. Se oli löytänyt itselleen juhla-aterian ja kukapa nyt sellaisesta ateriasta haluaisi noin vain luopua.
     Pippa kiskoi ja kiskoi hännästään ja heitti hämähäkkiä jopa pikkukivellä, jonka löysi maasta. Mutta se sai hämähäkin vihaiseksi ja se naksutti taas uhkaavasti hampaitaan.
     "Apua!" Pippa huusi epätoivoisena. "Auttakaa joku!"
     Aivan yllättäen hämähäkin ote irtosi ja Pippa rojahti maahan. Hän kääntyi katsomaan ja koko seitti oli hajalla. Ylhäältä heinikosta hyppäsi alas hiiri, jonka Pippa oli aiemmin kohdannut. Tämä jäi katselemaan tuhoutunutta seittiä ja sen alla rimpuilevaa hämähäkkiä.
     "Tule!" Pippa tarttui hiirtä tassusta ja yhdessä he juoksivat hurjaa kyytiä ja hännät vipattaen kauas hämähäkin ulottumattomiin. He pysähtyivät vasta, kun olivat aivan liian hengästyneitä jatkamaan.
     "Mitä... sinä... teit...?" Pippa puuskutti.
     "Mitä?" Hiiri kysyi ymmällään.
     "Miten sinä pelastit minut?" Pippa tarkensi.
     "Ai", hiiri näytti yllättyneeltä ja kaivoi kukkakuvioisesta matkalaukustaan kultaiset ompelusakset. "Leikkasin näillä verkon päät. Eivätkö olekin sievät?"
     "Tehokkaat ainakin", Pippa sanoi. "Kiitos paljon henkeni pelastamisesta."
     "Ai, ei mitään", hiiri sanoi ja näytti harmistuneelta. "Minua vain jäi vaivaamaan, kun olisin saanut seitistä kaunista lankaa. Pitäisikö mennä takaisin hakemaan sitä?"
     "Ei kannata", esteli Pippa. "Hämähäkki taitaa olla raivoissaan."
     "Onpa ikävää", hiiri näytti nyt huolestuneelta. "Mutta oli sekin aika kenkkua hämähäkiltä yrittää syödä sinut. Hänen on täytynyt olla epätoivoinen."
     Pippa katsoi kummissaan hiirtä. Sitten hän ojensi tassunsa ja sanoi: "Minä olen Pippa. Kuka sinä olet?"
    "Ai, minä olen Emma", hiiri häkeltyi hieman ja kätteli sitten Pippaa.
     "Olen niin kiitollinen sinulle, Emma", sanoi Pippa. "Mutta nyt minun täytyy totisesti jatkaa matkaa."
     "Minne sinä olet matkalla?" Emma halusi tietää.
     Pippa näytti vaikealta.
     "En sinällään minnekään", hän sitten sanoi epämääräisesti. "Etsin uutta kotia."
     "Kuulostaa hyvältä", Emma näytti innostuneelta. "Ehkä voisin kulkea kanssasi."
     Mieluiten Pippa olisi kieltäytynyt, sillä olisi paljon helpompaa ja turvallisempaa, jos kukaan ei tietäisi hänestä tai hänen reiteistään ja määränpäästään yhtikäs mitään. Mutta Emma näytti jotenki säälittävältä odotellessaan siinä Pipan vastausta. Niin eksyneeltä ja yksinäiseltä.
     Pippa huokaisi. "Hyvä on."
     Emma hymyili vähän, mutta ei sanonut mitään. Hän nosti tassuunsa kukallisen matkalaukkunsa ja lähti kulkemaan hiljaa Pipan vanavedessä.
     Aluksi Emman vaitonaisuus vaivasi Pippaa, mutta vähitellen hän tottui siihen. Eihän hänkään halunnut jakaa itsestään mitään, oli hyvä siis kulkea hiljaisuudessa.
     He taivalsivat pitkin suuren metsän kinttupolkua. Emma haahuili perässä aina välillä jääden vitkastelemaan jonkin ötökän tai kasvin ääreen. Hän ei puhunut mitään ja oli kuin jossain toisessa maailmassa, jota muut eivät tavoittaneet. Pippaa ärsytti, mutta hänkään ei sanonut mitään, odotteli vain kädet puuskassa aina kun Emma vitkasteli.
     Ruokatauon he pitivät erään kannon päällä istuskellen. Matkan varrelta oli löytynyt muutamia hyviä sieniä syötäväksi.
     Matka jatkui siitä pitkin rehevää ja vehreää lehtometsää, jossa tuoksui mukavan multaiselta.
    Sitten, aivan yllättäen he saapuivat puron ääreen.
     "Ylitämmekö tuon?" kysyi Emma.
     "Minulla on toinen ajatus", tuumaili Pippa. "Voisitko etsiä suipon, mutta samalla pyöreän lehden?"
     Emma ei kysellyt, nyökkäsi vain ja lähti katselemaan lähiseudulta sopivaa lehteä.
     Pippa itse raahasi rantaan paksun kaarnanpalasen ja alkoi vuolla siihen reikää. Hän sai odotella Emman paluuta hyvän aikaa, mutta lopulta tämä palasi mukanaan juuri sopiva lehti.
     "Jouduitko etsimään kaukaa?" Pippa ihmetteli.
     "En toki", vastasi Emma. "Sopivia lehtiä löytyi heti, mutta minulla kesti kamalan kauan valita niistä sievin."
     Pippa tuijotti lehteä, eikä osannut sanoa oliko siinä nyt jotain erityisen sievää vai ei. Se oli vain suippo ja pyöreä lehti. Hän kohautti harteitaan ja seivästi lehden päät kiinni keppiin. Sitten hän kiinnitti kepin tiukasti kiinni kaarnan reikään.
     "Onpa se upea vene!" Emma henkäisi ihastuneena ja liitti tassunsa yhteen. "Tiedätkö, en ole koskaan purjehtinut. Se on aina tuntunut minusta kamalan romanttiselta ja runolliselta. Seilata läpi tyrskyjen ja tärskyjen kohti kaukaista ulappaa, ympärillä vain aava vedenselkä."
     Pippa hämmentyi hiukan tästä Emman yhtäkkisestä halusta puhua näin paljon. Sitten hän katsoi venettä. "Niin, onhan tämä ihan hieno vene. Ainakin se ajaa asiansa."
     "Sen nimi voisi olla Valeria", ehdotti Emma silmät loistaen. "Veneillä kaiketi on aina jokin kaunis nimi. Minä olisin niin kovin mielelläni Valeria, mutta olen vain Emma."
     "Emmahan on kiva nimi", sanoi Pippa.
     "Niinkö sinusta?" Emma näytti jotenkin ilahtuneelta tästä huomautuksesta.
     "Lasketaan vene nyt vesille, jotta pääsemme jatkamaan matkaa", Pippa sanoi ja alkoi työntää venettä kohti puroa.
     "Valerian ensikaste", Emma sanoi juhlallisesti. "Nyt pääset ensimmäiselle seikkailullesi, Valeria!"
     Kun vene oli saatu lähtökuntoon puron varteen, kävi Pippa taittamassa osmankäämistä airon itselleen. Emma asettui istumaan veneen keulaan ja niin Pippa työnsi heidät vesille.
     Se oli mukavaa ja joutuisaa matkantekoa. Vene toimi kuin seikkailijan unelma. Se kulki tasaisesti ja miellyttävästi pitkin puroa, eikä Pipan tarvinnut paljon ohjailla sitä.
     Keulassa istuva Emma oli haltioissaan. Hän katseli silmät ihastuksesta ammollaan puroa ja värisytti välillä innoissaan kuonoaan. Siinä sutjakkaassa menossa oli mukava nautiskella elokuisen auringon säteistä ja katsella ohi vilahtavia maisemia.
     Illan tullen maailma värjäytyi hempeällä vaaleanpunaisella ja tummeni siitä sitten violetiksi ja siniseksi.
     "Kaunis väripaletti", Emma huokaisi. "Tämä purjehtiminen on sitten niin inspiroivaa. Maalaan seuraavaksi kuvan tästä puromaisemasta."
     "Pysähdytään hetkeksi rantaan jaloittelemaan ja sytytetään lyhty", Pippa päätti. "Saat olla valonnäyttäjänä keulassa."
     Rannasta he löysivät matkaevääksi kesän viimeisiä vadelmia. Ilta alkoi olla jo kovin tumma ja ilman lyhtyä ei matkaa olisi voinut jatkaa.
     "Emmekö jää rantaan yöksi?" Emma kysyi.
     "Haluaisin jatkaa matkaa niin pitkälle kuin jaksamme", sanoi Pippa. "Oli oikea onnenpotku, että löysimme tämän puron. Pääsemme nopeasti kauas."
     "Miksi haluat nopeasti kauas?" Emma halusi tietää.
     "Minä vain haluan", Pippa ei selitellyt sen enempää, eikä Emma kysellyt sen enempää.
     Emma asettui lyhdyn kanssa veneen keulaan ja niin matka jatkui.
     Yössä matkaaminen oli aivan omanlaisensa kokemus. Ympärillä oleva elokuinen pimeys oli jännittävää ja salaperäistä ja jotenkin kutkuttavaa. Yön äänet olivat tyystin erilaisia kuin päivällä. Kaikki kuulosti jotenkin suuremmalta. Oli surinaa, veden virtausta, tuulen henkäyksiä. Silloin tällöin rannalta pilkotti jostain kaukaa lohdullista ja kutsuvaa valoa, mutta he lipuivat niiden ohi kohti omia reittejään.
     Äkkiä kuu hiipi esiin repaleisten pilviharsojen takaa ja valaisi maisemaa yön hämyisellä kullalla. Kuin yö olisi ollut samaan aikaan kirkas ja pimeä. Taivas selkeni ja sen täyttivät nyt miljoonat ja yhä vain miljoonat tähdet. Ne tuikkivat kirkkaina kuin pikkuruiset timantit ja niiden tuike heijastui myös veden pinnassa.
     "Tämä on kuin satua!" Henkäisi Emma silmät suurina.
     "Aivan kuin purjehtisimme avaruudessa", Pippa ihasteli ohjatessaan heidän pientä venettään pitkin tähtien kartoittamaa tietä.
     Puron laulava solina, tähtien ihmeellinen tuike, yöllinen salaperäisyys ja seikkailu... se kaikki oli jotenkin unenomaisen epätodellista ja niin koskettavaa, että se tuntui kihelmöivänä ilona ja jännityksenä sielussa.
     Kun he jakoivat yhdessä jotain noin kaunista ja ihmeellistä kuin sen hetken, yhdessä tähtitiellä seikkaillen, tunsi Pippa jotenkin hyvin syvää läheisyyttä Emmaa kohtaan. Kuin he olisivat tunteneet jo vuosikausia, vaikka he eivät tienneet toisistaan juuri mitään.
     "Aiotko sinä palata joskus kotiisi, Emma?" Pippa sitten kysyi. Hän tunsi suurta halua tutustua lähemmin uuteen tuttavuuteensa.
     "Voi, ei minulla ole kotia", totesi Emma kuin se olisi ollut päivänselvä asia.
     "Eikö sinullakaan?" Pippa hämmästyi. "Miksi ei?"
     "Toiset eivät pitäneet minusta, joten päätin lähteä", kertoi Emma asiallisesti.
     "Eivät pitäneet sinusta?"
     "Eivät kai", Emma kohautti harteitaan. "Eivät he ainakaan koskaan tahtoneet olla kanssani, joten minä ystävystyin vain ötököiden kanssa ja maalailin niitä. Kai minä olen jotenkin ärsyttävä tai tylsä tai sitten liian hiljainen tai sellainen, jonka kanssa ei ole kiva puhua tai olla. En osaa sanoa. Siksi minusta oli niin ihmeellistä ja aika mukavaakin, kun sinä silloin puhuit minulle, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Ei minulle ole tultu puhumaan niin."
     Pippa nosti airon vedestä ja tuli Emman viereen.
     "Tiedätkö mitä, Emma", sanoi Pippa ja otti Emman tassut omiin lämpimiin tassuihinsa. "Minä pidän sinusta. Ja minusta on hauska olla kanssasi ja jakaa yhdessä tämä taianomainen hetki ja seikkailu."
     Emman silmät suurenivat entisestään ja niistä saattoi nähdä kuun heijastuksen.
     "Voi kuinka olen iloinen, että joku pitää minusta!" Iloitsi Emma silmät tuikkien. "Tai ei joku, vaan juuri sinä. Olet tosiaan kaiketi ensimmäinen ystäväni, joka ei ole ötökkä."
     "Ehkä voisit maalata minusta joskus kuvan", ehdotti Pippa.
     "Voin yrittää", lupasi Emma hymyillen.
     He istuivat yhdessä veneen keulassa ja huljuttelivat jalkojaan viileässä tähtivedessä.
     "Miksi sinä lähdit?" Emma sitten rikkoi hiljaisuuden. "Eikö sinustakaan pidetty?"
     "Ei, ei mitään sellaista", Pippa sanoi välttelevästi.
     "Mitä sitten?" Ihmetteli Emma.
     Pippa oli pitkän aikaa hiljaa ja vain katseli taivaan tähtiä.
     "Tein vain jotain hyvin typerää ja kamalaa, jota en voi saada koskaan anteeksi", hän sitten sanoi.
     "Oliko se tosiaan jotain niin typerää ja kamalaa?" Ihmetteli Emma.
     "Kyllä se oli", Pippa sanoi pää painuksissa.
     "Voisitko kertoa sen?" Emma pyysi.
     Ja Pippa kertoi:
     "Asuin aiemmin isäni ja äitini kanssa hiiriyhdyskunnassa. Se oli turvallista ja tavallista elämää, jossa elettiin tiettyjen sääntöjen mukaan ja tietyissä rooleissa ja asemissa. Me olimme käsityöläisiä, emmekä siis olleet kovin tärkeässä roolissa.
     Mutta vuosi sitten huono sää aiheutti valtavan ruokapulan. Me kyöhemmät näimme nälkää, mutta paremmassa asemassa olevilla ei ollut hätäpäivää. He eivät tahtoneet auttaa meitä ahdingossa eläviä, sillä se olisi tarkoittanut heille itselleen jostain luopumista.
     Niinpä minä erään kerran sain vain tarpeekseni. Tein murtoja heidän ruokavarastoihinsa ja vein kaiken perheelleni ja muille, jotka niitä tarvitsivat. Mutta se ei ollut oikein tehty. Vanhempani kauhistuivat teostani ja jäin vieläpä kiinni. Minut olisi viety vankilaan, mutta minä karkasin. Ehkä olen pelkuri ja vastuuton, mutta en tahtonut elää vapauteni menettäneenä ja täysin niiden armoilla, jotka pitivät minua pohjasakkana."
     Pippa päätti kertomuksensa pitkään huokaukseen.
     "Ja?" Emma odotti jatkoa.
     "Mitä ja?" Ihmetteli Pippa.
     "Miten kertomuksesi jatkuu?" Emma tahtoi tietää. "Missä vaiheessa pääset siihen typerään ja kamalaan juttuun?"
     "Varastaminen oli se typerä ja kamala juttu", selvensi Pippa.
     "Ai", Emma hämmästyi. "Eihän tuo ollut lainkaan sellaista, mitä odotin. Ei mitään sen veroista kuin oikein sellainen juoniteltu ja iljettävä petos tai sitten suuri tuhopoltto tai jonkun surmaaminen. Sehän oli loppujen lopuksi aika tylsä ja mitätön juttu. Ja oikeastaan minusta sinä teit aivan oikein. Olisin ehkä itsekin tehnyt niin."
     Pippa tuijotti Emmaa tietämättä mitä sanoa. Sitten hän lopulta hymyili.
     "Tiedätkö, minustakin on hyvä, että juuri sinä pidät minusta", hän sanoi.
     "Ehkä voisit kirjoittaa kirjeen ja selittää kaiken. Ja kertoa, että olet pahoillasi", Emma tuumi. "Vanhempasi ovat kaiketi jo leppyneet ja ehkä he jopa ymmärtävätkin miksi teit kuten teit."
     "Niin ehkä voisin", Pippa totesi toiveikkuutta äänessään. "Teen sen heti, kun löydämme paikan, jossa asua."
     "Mutta varo vain, ettet paljasta asuinpaikkaasi, olethan etsintäkuulutettu", virnisti Emma. "Minusta olisi aika tylsää, että vihdoin kun olen ystävystynyt jonkun kanssa, niin hän lähtisikin saman tien vankilaan."
     Pippa nauroi makeasti.
     "Ei huolta. En ole lähdössä minnekään."
He juttelivat vielä pitkään, itsestään ja elämästään ja kaikesta siitä, mikä heitä vielä odottaisi.
     Ja lopulta, siinä pienessä veneessä, tähtien suojaavan tuikkeen alla nukahtivat nuo kaksi seikkailusta väsynyttä hiirtä, käsi kädessä kuin parhailla ystävillä. Ja sitähän he nyt olivat.

Tähtinen taivas tummeni pikkuhiljaa raskaiden pilvien peitellessä sen. Yön äänet hiljenivät kuin valmistautuen johonkin. Vene keinui tuudittavasti matkatessaan hitaasti virran mukana ja siinä oli mukava nukkua.
     Mutta pian tuo keinunta alkoi olla pikemminkin hurjaa ja märkää pyöritystä. Pippa ja Emma heräsivät hätkähtäen todellisuuteen. Mukava, ystävällinen puro oli muuttunut villisti vaahtoavaksi, vaaralliseksi joeksi. Tuuli oli yltynyt ja sade vihmoi lähes vaakasuorana. Pieni vene yritti urhoollisesti pysytellä pinnalla, mutta aallot keikuttivat sitä uhkaavasti.
     Säikähtäneet hiiret ripustautuivat mastoon kuin se olisi voinut pelastaa heidät.
     "Voi olla, ettei vene tule kestämään," Pippa varoitti. "Meidän on yritettävä löytää jokin, mihin pelastautua."
     "Yritetäänkö uida rantaan?" Emma ehdotti.
     "Virta on liian voimakas siihen. Meidän on vain sinniteltävä ja pysyteltävä pinnalla", Pippa vastasi.
     Niin he kulkivat veden hurjassa vellonnassa yrittäen pysytellä veneen kyydissä. Se oli aivan hirveää.
     "Voi katso tuonne!" Huudahti Emma äkkiä. "Virrassa pyristelee jokin pieni olento. Se on pakko pelastaa!"
     Ja siinä samassa lähti Emma hyppelemään vaarallisesti pitkin veden virrassa kulkevia pieniä oksia ja lehtiä.
     "No jo on!" Puuskahti Pippa ja lähti suuntaamaan Emman perään, hänkin hypellen kaikella, mitä vesi kuljetti mukanaan. "Ensin pitäisi tehdä suunnitelma!"
     Emma oli päässyt oksanpätkälle, josta saattoi nähdä, kuka vedessä pyristeli. Se oli koppakuoriainen. Emma kurkotteli sitä kohti, mutta luiskahti sitten itsekin vedenvaraan. Hän katosi pinnan alle.
     "Emma!" Huudahti Pippa ja lisäsi vauhtia.
     Emma pulpahti pintaan kuoriainen sylissään. Pippa oli vihdoin saapunut heidän lähelleen oksalle.
     "Ota tästä kiinni!" Pippa kohotti tassuaan Emmalle. Tämä tarttui siihen ja Pippa sai vedettyä Emman ja kuoriaisen istumaan oksalle. Emma piteli tiukasti märässä, mutta lämpimässä sylissään kovia kokenutta koppakuoriasta.
     "Enää ei tarvitse pelätä", hän kuiskaili sen korvaan ja tuuditti sitä. "Minä pidän sinusta huolen. Nimeän sinut Raidaksi, sillä sinulla on niin kaunis raidallinen kuori."
     He istuivat kylki kyljessä ja kylmästä väristen. Heidän olisi päästävä jotenkin turvaan - mutta minne ja miten? Tilanne näytti toivottomalta. Mutta sitten...
     "Katso tuonne!" Pippa äkkiä huudahti ja osoitti virrassa kulkevaa suurta esinettä.
     "Mikä se on?" Emma tähysti Pipan osoittamaan suuntaan.
     "Se näyttää jättimäiseltä teepannulta. Jos pääsemme sen luokse, voisimme ehkä kavuta sen sisään turvaan!" Pippa kertoi suunnitelmastaan.
     "Tehdään sitten niin!" Emma vastasi ja yhdessä he lähtivät uimaan vaarallisesti matkatavaroidensa ja Raidan kanssa kohti teepannua. He saapuivatkin pian sen luokse, mutta huomasivat epäonnekseen pinnan olevan niin liukas, ettei siitä saanut otetta.
     "Miten pääsemme sen sisään?" Emma pärski, kun oli liukunut pintaa pitkin takaisin veteen.
     "Täytyy olla jokin keino...", Pippa pohti ja katseli arvioiden pannua.
     "Nyt ehkä keksin sen!" Hän sitten huudahti. "Voisitko kaivaa kontistani esiin köyden."
     Emma teki työtä käskettyä.
     "Hyvä, se näyttää tarpeeksi pitkältä", totesi Pippa tyytyväisenä. "Kun vain olisi jotain tarpeeksi painavaa, jonka sitoa sen päähän..."
     "Kävisikö Enni Joutsenen kootut teokset?" ehdotti Emma.
     Pippa tuijotti häntä hölmistyneenä.
     "Se on minulla laukussa", Emma lisäsi. Hän kaivoi laukustaan paksun ja hieman käpristyneen kirjan. Sitä oli näemmä luettu ahkerasti.
     "Se on täydellinen!" Pippa huudahti.
     "Niin minustakin!" Ilahtui Emma. "Sadut ovat niin taianomaisia."
     Pippa hymähti ja kietoi köyden pään kirjan ympäri. "Yritän saada tämän heitettyä teekannun nokasta sisään. Se on vain niin kovin ahdas..."
     "Kyllä sinä onnistut siinä", Emma sanoi luottavaisena. "Se on suosikkikirjani ja haluaisin kovasti vielä lukea sitä. Kastuneena siitä ei ole enää kauheasti iloa."
     Pippa nyökkäsi. Nyt pitäisi onnistua kerralla. Hän nuolaisi huuliaan, tähtäsi ja heitti. Ja ei ollut uskoa silmiään. Kirja sujahti kauniissa kaaressa nokan sisään köysi mukanaan.
     "Ei voi olla totta!" Pippa riemuitsi.
     "Kyllä minä tiesin, että sinä pystyt siihen", Emma hymyili. "En olisi muuten antanut kirjaani."
     "Nyt pääsemme turvaan. Minä kiipeän ensin ja hilaan sinut sitten ylös", Pippa sanoi.
     Hän lähti kiipeämään ja Emma huuteli hänelle kannustuksia. Kiipeäminen oli vaivalloista sateen ja tuulen takia, mutta lopulta hän pääsi perille. Emma sitoi kukallisen matkalaukkunsa kiinni köyteen ja tarttui myös itse siihen. Raita sai matkustaa hänen sylissään. Pippa hilasi heidät ylös nokkaan. Siitä he sitten liukuivat teepannun sisään kuin liukumäkeä pitkin.
     "Voi katso, kirjani on kunnossa!" Emma huudahti iloisena, irrotti rakkaan kirjansa pois köydestä ja laittoi sen turvaan laukkuun.
     Teepannun sisällä oli kuivaa ja lämmintä, sillä myrskytuuli ei päässyt puhaltamaan sinne. Pohjalla oli kuivia lehtiä ja risuja.
     He kyhäsivät risuista telineen, johon saatiin kuivumaan vaatteet ja matkatavarat.
     Sitten nuo kaksi kovin väsynyttä ja urheaa hiirtä kaivautuivat kuivien lehtien sekaan ja nukahtivat samantien. Emman kainalossa nukkui myös koppakuoriainen, joka painautui pelastajaansa vasten kuin turvaa hakien.
     Vedessä keinuvassa teepannussa oli kuin kehdossa olisi ollut. Nyt he olivat turvassa ja suojassa, mutta kukaan ei tiennyt millainen maailma olisi, kun he heräisivät.

Pitkien unien jälkeen he heräilivät pannun suojissa, eikä kumpikaan heistä aluksi muistanut missä olivat.
     "Ainiin, pelastauduimme kauniiseen teepannuun", Emma sanoi haukotellen ja syleili Raitaa.
     "Emme enää keinu", Pippa huomasi. "Tulva on ohi ja olemme rantautuneet... Mutta mihin?"
     "Otetaan siitä selvää", totesi Emma asiallisesti.
     Yhdessä he kiipesivät teepannussa olevia risuja pitkin ylös asti, raottivat kantta ja kurkistivat ulos.
     Heitä vastassa oli kirkas päivänpaiste, joka sai siristelemään silmiä. Kun katse tottui valoon, näkivät he sieltä ylhäältä mitä pakahduttavimman näyn.
     Teepannu oli pysähtynyt kauniin ja tuoksuvaisen niityn reunamille. Se oli täynnä värikkäitä kukkasia, joita hellä loppukesän tuuli keinutti. Se oli kaunis ja seesteinen näky.
     "Tämähän on kuin maalauksesta", henkäisi Emma ja värisytti viiksiään ihastuksesta.
     "Mistä maalauksesta?" kysyi Pippa.
     "Siitä, jonka minä aion maalata tästä maisemasta", päätti Emma.
     He kapusivat varovasti alas teepannusta maankamaralle. Maa oli mutainen ja täynnä kaikenlaista virran jättämää, kuten oksia ja kiviä ja kaikenmoisia outoja kapistuksia.
     "Katso mikä aarreaitta!" Pippa huudahti ja nosti tassuihinsa pitkän, taittuneen ruuvin. "Näistä voisi rakentaa vaikka ja mitä!"
     "Maa vaikuttaa hyvältä pohjalta kasvimaalle", tuumi Emma ja kopsutti tassullaan märkää multaa.
     Raita verrytteli jalkojaan ja rupesi sitten syömään hyvällä ruokahalulla suurta lehteä.
     Emma ja Pippa katsahtivat toisiaan.
     "Mitä sanot?" Pippa kysyi.
     "Samaa kuin sinä", Emma hymyili. "Me jäämme tänne."
     Ja niin Pipasta ja Emmasta tuli Sysimetsän asukkaita, jotka pitivät kotiaan kauniissa teepannussa niityn laidalla. Se pannu oli pelastanut heidät - mutta niin olivat hekin pelastaneet toinen toisensa.
     Heidän todellinen kotinsa sijaitsi aina toistensa luona.
    

Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola