Oli kirpeä ja sumuinen syysaamu. Nuppu-jänis ja Talvikki-mäyrä olivat suunnitelleet jo kauan lähtevänsä tutkimaan syksyisen metsän aarteita ja nyt päivä oli juuri sopiva seikkailuun. Nupun äiti oli luvannut leipoa jotain hyvää kotiintuomisista. Nuppu laittoi päähänsä iloisen punaisen myssyn. Talvikki sitoi lämpimän keltaisen kaulahuivinsa kaulaan ja sujautti laukkuunsa mukaan myös pienen lyhdyn, sillä hän pelkäsi pimeää ja tahtoi varautua siihen, jos reissu venyisi. Nuppua huvitti Talvikin varustautuminen, mutta Talvikki halusi ehdottomasti pitää lyhtynsä mukana. Ja niin he olivat valmiita matkaan!
"Toivottavasti löydetään vaikka omenia", Nuppu toivoi hartaasti, kun ystävykset kävelivät rapisevalla lehtipolulla. "On kai turha edes toivoa kurpitsoja, sillä ne ovat niin harvinaisia."
"Sieniä nyt ainakin on metsä pullollaan", Talvikki totesi ja poimi laukkuunsa taas yhden karvarouskun. "Jos ei saada piirakkaa, niin ainakin sienikeittoa."
Puut olivat pukeutuneet keltaiseen, oranssiin ja punaiseen. Myös maassa oli syksyn värihuntu yllä. Tuuli lauloi metsässä, kun he kuljeskelivat löytöretkellään. Aamun utuisuus hälveni ja metsä täyttyi syysauringon kirkkaudesta. Ilma oli silti mukavan raikas.
Äkkiä Talvikki pysähtyi kuin taikaiskusta kivettyneenä.
"Mitäs nyt?" kummasteli Nuppu.
"Kuuletko tuon kummallisen äänen?" Talvikki kysyi pelokkaana. Polku heidän edessään teki jyrkän mutkan kallion taa ja sieltä kuului pahaenteistä rapinaa.
"Jokin rapisee siellä...", Talvikin ääni värähti. "Tai kuuntele, ei jokin. Vaan jotkin." Se oli totta. Kuin suuri joukko kummallisia otuksia olisi kulkenut kallion takana, valmiina hyökkäämään.
"Ai, minusta se kuulostaa siltä kuin siellä taputettaisiin", tuumaili Nuppu. "Kuuntele nyt! Melkein voin jo kuulla hurraahuudotkin: eläköön Nuppu, eläköön!"
Talvikki tirskahti, mikä lievitti hieman hänen pelkoaan.
"Tule, mennään katsomaan minkälaiset metsänolennot siellä taputtavat", Nuppu otti Talvikkia kädestä.
Yhdessä he kävelivät kohti polunmutkaa ja kun he pääsivät kallion toiselle puolelle, kohtasivat he siellä nuo mysteeritaputtajat. Siellä kasvoi kauniina metsänä keltaisia haapapuita, joiden lehtiä tuuli värisytti. Siitä kuului hauska, taputtelumainen ääni.
"Kiitoksia, kiitoksia, olitte hyvä yleisö!" Nuppu kiitteli ja kumarteli taputtaville puille.
"Olet ihan hölmö", Talvikki nauroi.
"Olet itsekin, ei kaikki outo aina tarkoita vaaraa", Nuppu sanoi.
Talvikki nosti yhden maahan pudonneen haavan lehden. Se oli niin kauniin keltainen. Hän pisti sen laukkuunsa.
Niin matka jatkui. He kulkivat pitkin kiemurtelevia pikkupolkuja, löytäen aina silloin tällöin jotain poimittavaa kuten sieniä, marjoja tai tammenterhoja. Erään mäntykankaan kivilohkareiden seassa he leikkivät hetken aikaa piilosta. Sieltä löytyikin hauskoja pikku koloja, joihin oli hyvä kätkeytyä.
Evästauon he pitivät erään suuren sammaleisen kiven päällä istuskellen ja mutustellen hyvällä ruokahalulla Nupun äidin tekemiä herkullisia voileipiä. Retkellä ruoka maistui aina jotenkin paremmalta.
Kun he olivat taas jatkaneet matkaansa hetken aikaa, alkoi puiden takaa kuulua veden solinaa. He kulkivat eteenpäin sen johdattamina ja pian heitä vastassa oli kirkasvetinen ja kivinen joki. Ja mitä joen vastarannalla näkyikään!
"Omenapuita!" huudahti Nuppu ilahtuneena. Ja totta tosiaan, joen varrella kasvoi villiomenapuita, oksat herkullisen punaisia omenoita pullollaan.
"Tule!" Nuppu huudahti Talvikille ja alkoi loikkia ketterästi joen kiviä pitkin. Talvikkia huolestutti. Hän ei ollut niin ketterä kuin Nuppu ja jotkin kivistä olivat aika kaukana toisistaan. Nuppu oli jo ehtinyt vastarannalle ja poimi ensimmäisen omenan puusta. Hän maistoi sitä ja äännähti ilahtuneena.
"Nämä ovat ihanan makeita!" hän iloitsi ja kääntyi katsomaan Talvikkia. "Tule nyt jo, Talvikki!"
"En minä uskalla", Talvikki sanoi vaivaantuneena.
"Uskallat, ei se ollut vaikeaa. Helppoa kuin heinän syönti!"
"Ei ehkä sinulle, mutta en minä pääse niin helposti yli", sanoi Talvikki allapäin.
"No, odota, minä autan sinut yli", Nuppu sanoi ja katseli ympärilleen. Sitten hän hoksasi maassa lojuvan pitkän kepin ja poimi sen käpäliinsä.
"Tartu tähän", hän kehotti ja kurotti keppiä kohti Talvikkia.
Talvikki epäröi hetken, mutta veti sitten syvään henkeä, tarttui kepin päähän ja astui ensimmäiselle kivelle. Hitaasti mutta varmasti, Nupun huutaessa kannustuksia Talvikki eteni jalat tutisten kiveltä kivelle. Osa niistä oli irtonaisia ja heilui uhkaavasti, kun niille astui, mutta silloin keppi oli tukena. Ja lopulta Talvikki asetti jalkansa tukevalle maankamaralle.
"Sinä onnistuit!" Nuppu halasi ystäväänsä. "Sinä pystyt kyllä mihin vain, kunhan uskoisit itseesi enemmän."
He ryhtyivät keräämään omenia ja muutama eksyi suuhunkin. Omenat tuoksuivat makeilta ja niiden pinta kiilteli kauniisti kasteesta.
Kun Nupun kori ja Talvikin laukku olivat pullollaan omenia, he jatkoivat vielä matkaa, Talvikki salaa hieman allapäin. Miksei hänkin voinut olla rohkea kuin Nuppu?
Nuppu jutteli iloisesti heidän kulkiessaan, eikä huomannut Talvikin hiljaisuutta. Lämmittävät auringonsäteet kurkistelivat lehvästöjen takaa, lehdet tanssivat vienossa syysviimassa. He kulkivat värikkäässä lehdossa, luoden kuihtuneeseen heinikkoon kiemurtelevia kulkureittejä.
"Tehdään tähän sokkelo", Nuppu keksi. "Ne ovat hauskoja, niitä me teemme usein siskojen ja veljen kanssa ja kilpaillaan kuka löytää ensin ulos."
"Sokkeloihin on piilotettu keskelle aina jokin aarre", kertoi Talvikki. "Ainakin kirjoissa."
"Millainen aarre?" Nuppu uteli.
"No, yleensä kultaa, miekka tai kruunu, mutta joskus myös jotain hyvin yllättävää."
"Tähän sokkeloon voisi piilottaa jonkin yllätyksen. Katso, laitetaan tähän keskelle omena. Sehän on kuin jalokivi, kun se on kiiltävä ja punainen."
"Minä piilotan tämän keltaisen lehden", Talvikki kaivoi laukustaan haavan lehden. "Se on kultakolikko."
He jatkoivat sokkelon luomista, tehden siitä hyvin hauskan ja haastavan.
"Mitäs oranssia tuolla pilkistää?!" huudahti äkkiä tarkkasilmäinen Nuppu ja tähysteli kohti suurta, punehtunutta pihlajaa. "Tule, Talvikki!" Nuppu pinkoi korvat viuhuen pihlajan luo. Ja mitä sieltä löytyikään? Pihlajan juurella kasvoi oransseja, muhkeita kurpitsoja.
"Täällä niitä nyt on!" kiljui Nuppu riemuissaan ja tanssi onnentanssia iloisena kuin jänis porkkanamaalla. Punainen myssy valahti hänen silmilleen ja hän kompastui maahan kurpitsojen sekaan. Hän nousi nauraen pystyyn ja jatkoi tanssiaan.
Talvikkikin kiiruhti paikalle ja nosti yhden kauniin kurpitsan iloisena syliinsä. "Saamme sittekin kurpitsapiirakkaa!"
Siinä kurpitsoja ihastellessa hoksasi Nuppu äkkiä puun juuressa salaperäisen kolon, joka kätkeytyi kasvillisuuden sekaan.
"Katsopa tätä ihmeellistä koloa, Talvikki!" Nuppu huudahti.
"Pääseeköhän tuosta satumaailmaan?" kysyi kirjoja rakastava Talvikki toiveikkaana.
"Tai ehkä siellä on jotain hirvittävän jännittävää", toivoi Nuppu tiiraillen kolon pimeyteen. "Vaikka kummituksen pesä!"
"Hui! Sittenhän nämä kurpitsatkin ovat varmaan sen ja se suuttuu meille, jos viemme ne pois!" Talvikki pelästyi ja pudotti säikähtäneenä kurpitsan käpälistään.
"Olen aina halunnut ystävystyä kummituksen kanssa. Minä kurkkaan sisään!" Nuppu innostui ja pujahti koloon ennen kuin Talvikki ehti estellä.
Talvikki jäi odottamaan Nupun tulevan pian ulos, mutta tätä ei näkynyt. Metsän halki kulki yksinäinen ja kolea viima. Se suhisutti puita aavemaisesti. Muuten oli täysin hiljaista. Ei kuulunut edes ystävällistä linnun viserrystä.
"Nuppu! Onko kaikki kunnossa?!" Talvikki huuteli epäröivänä koloa kohti. Ei kuulunut pihahdustakaan vastaukseksi.
"Oletko vielä siellä?!" Talvikin ääni värisi. Ei vastausta. Silloin Talvikki säikähti. Oliko Nupulle sattunut jotain? Jos kummitus oli syönyt Nupun suihinsa? Talvikki puisteli päätään. Ei, eivät kummitukset sellaista tee. Ne vain pelottelivat. Mutta entäpä hirviöt... Nuppu oli pulassa, hän tiesi sen. Ja hän oli ainoa, joka voisi auttaa.
Talvikki veti syvään henkeä. Nyt oli aika olla tämän tarinan sankaritar. Yhtä rohkea kuin hänen lukemiensa kirjojen päähenkilöt. Hän puristi käpälänsä nyrkkiin, suoristi selkänsä, otti uhmakkaan ilmeen ja astui sisään.
Siinä samassa Talvikki putosi. Hän oli astunut tyhjään ja liukui alas pitkin multaista seinämää. Hän kiljaisi säikähdyksestä. Pudotus ei ollut onneksi kovin pitkä. Mutta siellä minne hän oli joutunut, oli pilkkopimeää.
"Sattuiko sinuun?" kuului Nupun ääni pimeästä. "Täällä olikin onkalo. Mitenhän me pääsemme pois täältä?"
Talvikki nousi seisomaan ja puisteli multaa turkistaan. Häntä vavisutti kaikki se pimeys, kaikki se tuntematon mikä siellä voisi olla kätköissä. Mutta nyt tulisi olla rohkea, vain niin tästä selvittäisiin.
"Oletko koettanut hypätä?"
"Joo, mutta en pääse tarpeeksi korkealle."
"Kiipeä minun harteilleni ja koeta siitä", Talvikki keksi.
Nuppu kiipesi haparoiden Talvikin harteille ja koetti hypätä. Siitä ei tullut mitään.
"Mitä nyt?" Nuppu kysyi turhautuneena, kun oli mätkähtänyt takaisin onkalon pohjalle.
"Hmm..." Talvikki mietti. "Mutta hei, minullahan on lyhtyni mukana!"
"Ai niin, se sinun hupsu pikku lyhtysi!" Nuppu naurahti. "Kuka olisi arvannut, että sitä todellakin tarvittaisiin?"
Talvikki penkoi laukkuaan ja löysi lopulta omenien, marjojen ja sienien alta lyhdyn ja tulitikut. Hän toivoi hartaasti, ettei valo paljastaisi mitään pelottavaa, sillä silloin he olisivat siellä loukussa sen kanssa.
Ja pian syttyi pieni liekki valaisemaan pimeyttä. Se loi turvallista, väreilevää valoa ympärilleen. Samalla he huomasivat jotain hyvin kaunista ja ihmeellistä. Luolan seinämiä koristivat liekin valossa kimmeltävät, salaperäisen violetit jalokivet. Niitä oli satoja. Se oli kuin violetti jalokivisali. Niin juhlava, niin koristeellinen. Suuria ja pieniä jalokiviä, rosoisia ja täysin sileitä. Kaikki ne loivat kynttilän valossa mystistä violettia hehkua onkaloon.
"Vau...", Nuppu henkäisi. "Kuinka kaunista!"
"Nuo ovat ametisteja!" Talvikki osasi kertoa. "Niitä oli eräässä lukemassani kirjassa."
"Kuinka satumainen paikka! Oli onni onnettomuudessa, että putosimme tänne!" Nuppu totesi ihastuneena. "Ja katso, minä voin peilata itseäni ametistin pinnasta! Siellä näkyy monta Nuppua!" Suuren ametistikärjen pinnassa tosiaan heijastui Nupun kuvajainen lukuisia kertoja. "Saisinkohan niille kaikille erilaiset ilmeet, jos vaihtaisin ilmeitä niin nopsasti kuin pupu pyrähtää porkkanapuurolle?"
"Tämä on kuin toinen ulottuvuus", Talvikin silmät kimmelsivät innostuksesta. Hän silitti sileän ametistin pintaa. "Ihmeellinen taikapaikka. Ja se on vain meidän!"
"Totta, tästä ei kerrota muille", Nuppu oli ehdottomasti samaa mieltä. "Tämä on niin kaunis ja nämä kivet ovat olleet täällä varmaan vuosisatoja tai varmaan vuosituhansia! Ne kuuluvat tänne. Jos sana leviäisi tästä paikasta, voi olla että tämä kauneus tuhottaisiin. Kaikkihan haluaisivat itselleen jotain näin kaunista."
"Me suojelemme tätä", Talvikki päätti vakaasti. "Joidenkin asioiden tulee säilyä koskemattomana."
He ihailivat ametistionkaloa vielä hetken - heidän omaa salaista taikapaikkaansa.
"Miten me pääsemme täältä pois?" Nuppu sitten pohti. "Emme yllä hyppäämään ja seinämät ovat liian jyrkät kiipeämiseen."
"Hetkinen!" Talvikki äkkiä huudahti. "Minun kaulahuivini!"
"Mitä siitä?"
"Sen avulla pääsemme pois", selitti Talvikki. "Katso tuonne ylös. Siellä on juurakko, johon voi heittää huivin roikkumaan. Sen avulla voimme kiivetä ylös."
"Sinulla sitten leikkaa!" sanoi Nuppu kunnioittavasti.
Nuppu otti Talvikin huivin, hyppäsi ja heitti huivia kohti juurakkoa. Se vaati muutaman kerran ennen kuin se onnistui.
"Sinne meni! Nyt kiivetään."
Varoen ja pikkuhiljaa he kiipesivät vuoronperään kohti vapautta. Salainen ametistionkalo jäi taakse pimentoon.
"Peitetään vielä kolon suu jollain", ehdotti Talvikki. "Niin tämä pysyy vain meidän salaisuutenamme."
He keräsivät kiviä ja keppejä, joiden avulla kolon suu jäi piiloon. Kukaan ei olisi arvannut, että siinä oli ylpäätään mitään koloa.
"Olipa se seikkailu", Talvikki sitten sanoi. "Jännittävä ja ihmeellinen! Sellaisen olen aina halunnut kokea."
"Ja sinä todella olit päivän sankaritar!" Nuppu halasi Talvikkia. "Toimit tosipaikan tullen tehokkaasti kuin talviturkin teko."
"Oikeasti minua kyllä pelotti aivan kamalasti", tunnusti Talvikki.
"Sitä suuremmalla syyllä", totesi Nuppu. "On paljon rohkeampaa toimia vaikka pelottaa kuin että ei tuntisi ollenkaan pelkoa."
Talvikki punastui, mutta oli mielissään.
Ja niin he lähtivät kulkemaan iloisesti rupatellen kohti kotia, kori ja laukku pullollaan syksyn antimia ja molemmilla sylissään suuret kurpitsat. Ja kaikkein paras matkamuisto oli heidän yhteinen violetti salaisuutensa, joka on nyt myös sinun salaisuutesi. Ethän kerro siitä kenellekään?
Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola || Metsäsydän Design