Elettiin loppukesää, kun kaikki oli niin lämpimän värikästä ja kukoistavaa, mutta samaan aikaan pystyi näkemään ja haistamaan kuinka kesä oli kuolemassa ja luonto valmistautumassa pitkään lepoon.
Eräällä elokuisella niityllä sen pystyi erityisesti tuntemaan ja näkemään. Ja siellä niityllä näkyi jotain muutakin. Siellä kulki pieni hiiri.
Pippa oli hiiri, joka etsi uutta kotia. Ehkä ihmettelet mitä vanhalle kävi, mutta sitä Pippa ei halua kertoa. Se oli hänen erittäinen salainen salaisuutensa.
Pippa siis kulki tuohikontti selässään kohti tuntematonta. Ei hän tiennyt minne hän oli kulkemassa, hän kulki sinne, minne tassut veivät. Ja ne veivät läpi sokkeloisen kiviröykkiön, pitkin kiemurtelevaa kinttupolkua ja yli mahdottoman ison ja kuivan mäntykankaan, joka tuntui siltä, ettei sillä ollut loppua ensinkään. Se oli niin rutikuiva, että maata peittoava valkea jäkälämatto rapisi tassujen alla joka askeleella.
Kun Pippa pääsi vihdoin pois kankaalta, oli jo ilta ja aurinko oli miltei hiipunut metsän reunan taa. Pienet lentelevät ötökät tanssivat iltatanssejaan sen viimeisissä säteissä.
Pippa saapui rehevään ja synkähköön kuusimetsään, joka oli hänen riemukseen täynnä pulleita ja meheviä mustikoita. Niitä hän naposteli tyytyväisenä iltapalaksi ja nukahti sitten vatsa pullollaan pehmeälle mättäälle.
Pippa vaelsi pitkässä, keltaiseksi ja ruskeaksi värjääntyneessä heinikossa. Aina välillä hänen oli kiivettävä heinänkortta pitkin ylös tähystelemään oliko hän kulkemassa suunnilleen oikeaan suuntaan, eikä vahingossa kulkenut ympyrää.
Kun Pippa oli ohittamassa pientä kivennyppylää, hän havahtui siihen, että joku istui tuolla nyppylällä.
Se oli hiiri. Tämä ei kiinnittänyt Pippaan mitään huomiota, vaan maalasi perhosentoukkaa, joka nakersi parhaillaan vihreää lehteä.
"Hei!" Tervehti Pippa. "Hauska maalaus."
Hiiri kohotti katseensa ehkä hieman yllättyneenä Pippaan, muttei sanonut mitään. Melkeinpä saman tien hän uppoutui takaisin maalauksensa pariin. Pippa kohautti harteitaan ja jatkoi matkaansa.
Heinikko oli kuin loputon maailma. Kaikki näytti samalta ja kulku oli hidasta. Ympärillä rapisi ja tuoksui multa. Tuuli huojutti hiljaisessa rytmissä korsia.
Pippa joutui aivan ryömimään erään kasaksi painuneen heinätukon alitse. Juuri kun hän oli päässyt sen toiselle puolelle ja noussut takaisin tassuilleen jatkaakseen taivallustaan, jokin nykäisi häntä hännästä ja hänen kulkunsa pysähtyi kuin seinään. Hän kääntyi katsomaan ja näki suuren ja karvaisen hämähäkin, joka oli tarttunut kiinni hänen hännästään. Sellaista hämähäkkiä ei Pippa ollut koskaan ennen nähnytkään. Miten se saattoikin olla niin suuri? Sieltä mistä hän tuli, olivat hämähäkit puolta pienempiä.
"Mitä sinä haluat?" Pippa kysyi varuillaan ja hieman uhmakkaalla äänellä.
Hämähäkki ei tietenkään vastannut, vaan se tuijotti lukuisilla kiiluvilla silmillään Pippaa ja naksutti hampaitaan. Pippa värähti.
"Päästä irti!" Pippa huudahti ja yritti riuhtaista häntä-parkansa irti hämähäkin inhottavasta otteesta. Se oli kuitenkin yllättävän vahva. Hämähäkki alkoi kääriä seittiä hännän ympärille.
"En minä ole mikään ötökkä!" Pippa yritti selittää, mutta ei hämähäkki häntä kuunnellut. Se oli löytänyt itselleen juhla-aterian ja kukapa nyt sellaisesta ateriasta haluaisi noin vain luopua.
Pippa kiskoi ja kiskoi hännästään ja heitti hämähäkkiä jopa pikkukivellä, jonka löysi maasta. Mutta se sai hämähäkin vihaiseksi ja se naksutti taas uhkaavasti hampaitaan.
"Apua!" Pippa huusi epätoivoisena. "Auttakaa joku!"
Aivan yllättäen hämähäkin ote irtosi ja Pippa rojahti maahan. Hän kääntyi katsomaan ja koko seitti oli hajalla. Ylhäältä heinikosta hyppäsi alas hiiri, jonka Pippa oli aiemmin kohdannut. Tämä jäi katselemaan tuhoutunutta seittiä ja sen alla rimpuilevaa hämähäkkiä.
"Tule!" Pippa tarttui hiirtä tassusta ja yhdessä he juoksivat hurjaa kyytiä ja hännät vipattaen kauas hämähäkin ulottumattomiin. He pysähtyivät vasta, kun olivat aivan liian hengästyneitä jatkamaan.
"Mitä... sinä... teit...?" Pippa puuskutti.
"Mitä?" Hiiri kysyi ymmällään.
"Miten sinä pelastit minut?" Pippa tarkensi.
"Ai", hiiri näytti yllättyneeltä ja kaivoi kukkakuvioisesta matkalaukustaan kultaiset ompelusakset. "Leikkasin näillä verkon päät. Eivätkö olekin sievät?"
"Tehokkaat ainakin", Pippa sanoi. "Kiitos paljon henkeni pelastamisesta."
"Ai, ei mitään", hiiri sanoi ja näytti harmistuneelta. "Minua vain jäi vaivaamaan, kun olisin saanut seitistä kaunista lankaa. Pitäisikö mennä takaisin hakemaan sitä?"
"Ei kannata", esteli Pippa. "Hämähäkki taitaa olla raivoissaan."
"Onpa ikävää", hiiri näytti nyt huolestuneelta. "Mutta oli sekin aika kenkkua hämähäkiltä yrittää syödä sinut. Hänen on täytynyt olla epätoivoinen."
Pippa katsoi kummissaan hiirtä. Sitten hän ojensi tassunsa ja sanoi: "Minä olen Pippa. Kuka sinä olet?"
"Ai, minä olen Emma", hiiri häkeltyi hieman ja kätteli sitten Pippaa.
"Olen niin kiitollinen sinulle, Emma", sanoi Pippa. "Mutta nyt minun täytyy totisesti jatkaa matkaa."
"Minne sinä olet matkalla?" Emma halusi tietää.
Pippa näytti vaikealta.
"En sinällään minnekään", hän sitten sanoi epämääräisesti. "Etsin uutta kotia."
"Kuulostaa hyvältä", Emma näytti innostuneelta. "Ehkä voisin kulkea kanssasi."
Mieluiten Pippa olisi kieltäytynyt, sillä olisi paljon helpompaa ja turvallisempaa, jos kukaan ei tietäisi hänestä tai hänen reiteistään ja määränpäästään yhtikäs mitään. Mutta Emma näytti jotenki säälittävältä odotellessaan siinä Pipan vastausta. Niin eksyneeltä ja yksinäiseltä.
Pippa huokaisi. "Hyvä on."
Emma hymyili vähän, mutta ei sanonut mitään. Hän nosti tassuunsa kukallisen matkalaukkunsa ja lähti kulkemaan hiljaa Pipan vanavedessä.
Aluksi Emman vaitonaisuus vaivasi Pippaa, mutta vähitellen hän tottui siihen. Eihän hänkään halunnut jakaa itsestään mitään, oli hyvä siis kulkea hiljaisuudessa.
He taivalsivat pitkin suuren metsän kinttupolkua. Emma haahuili perässä aina välillä jääden vitkastelemaan jonkin ötökän tai kasvin ääreen. Hän ei puhunut mitään ja oli kuin jossain toisessa maailmassa, jota muut eivät tavoittaneet. Pippaa ärsytti, mutta hänkään ei sanonut mitään, odotteli vain kädet puuskassa aina kun Emma vitkasteli.
Ruokatauon he pitivät erään kannon päällä istuskellen. Matkan varrelta oli löytynyt muutamia hyviä sieniä syötäväksi.
Matka jatkui siitä pitkin rehevää ja vehreää lehtometsää, jossa tuoksui mukavan multaiselta.
Sitten, aivan yllättäen he saapuivat puron ääreen.
"Ylitämmekö tuon?" kysyi Emma.
"Minulla on toinen ajatus", tuumaili Pippa. "Voisitko etsiä suipon, mutta samalla pyöreän lehden?"
Emma ei kysellyt, nyökkäsi vain ja lähti katselemaan lähiseudulta sopivaa lehteä.
Pippa itse raahasi rantaan paksun kaarnanpalasen ja alkoi vuolla siihen reikää. Hän sai odotella Emman paluuta hyvän aikaa, mutta lopulta tämä palasi mukanaan juuri sopiva lehti.
"Jouduitko etsimään kaukaa?" Pippa ihmetteli.
"En toki", vastasi Emma. "Sopivia lehtiä löytyi heti, mutta minulla kesti kamalan kauan valita niistä sievin."
Pippa tuijotti lehteä, eikä osannut sanoa oliko siinä nyt jotain erityisen sievää vai ei. Se oli vain suippo ja pyöreä lehti. Hän kohautti harteitaan ja seivästi lehden päät kiinni keppiin. Sitten hän kiinnitti kepin tiukasti kiinni kaarnan reikään.
"Onpa se upea vene!" Emma henkäisi ihastuneena ja liitti tassunsa yhteen. "Tiedätkö, en ole koskaan purjehtinut. Se on aina tuntunut minusta kamalan romanttiselta ja runolliselta. Seilata läpi tyrskyjen ja tärskyjen kohti kaukaista ulappaa, ympärillä vain aava vedenselkä."
Pippa hämmentyi hiukan tästä Emman yhtäkkisestä halusta puhua näin paljon. Sitten hän katsoi venettä. "Niin, onhan tämä ihan hieno vene. Ainakin se ajaa asiansa."
"Sen nimi voisi olla Valeria", ehdotti Emma silmät loistaen. "Veneillä kaiketi on aina jokin kaunis nimi. Minä olisin niin kovin mielelläni Valeria, mutta olen vain Emma."
"Emmahan on kiva nimi", sanoi Pippa.
"Niinkö sinusta?" Emma näytti jotenkin ilahtuneelta tästä huomautuksesta.
"Lasketaan vene nyt vesille, jotta pääsemme jatkamaan matkaa", Pippa sanoi ja alkoi työntää venettä kohti puroa.
"Valerian ensikaste", Emma sanoi juhlallisesti. "Nyt pääset ensimmäiselle seikkailullesi, Valeria!"
Kun vene oli saatu lähtökuntoon puron varteen, kävi Pippa taittamassa osmankäämistä airon itselleen. Emma asettui istumaan veneen keulaan ja niin Pippa työnsi heidät vesille.
Se oli mukavaa ja joutuisaa matkantekoa. Vene toimi kuin seikkailijan unelma. Se kulki tasaisesti ja miellyttävästi pitkin puroa, eikä Pipan tarvinnut paljon ohjailla sitä.
Keulassa istuva Emma oli haltioissaan. Hän katseli silmät ihastuksesta ammollaan puroa ja värisytti välillä innoissaan kuonoaan. Siinä sutjakkaassa menossa oli mukava nautiskella elokuisen auringon säteistä ja katsella ohi vilahtavia maisemia.
Illan tullen maailma värjäytyi hempeällä vaaleanpunaisella ja tummeni siitä sitten violetiksi ja siniseksi.
"Kaunis väripaletti", Emma huokaisi. "Tämä purjehtiminen on sitten niin inspiroivaa. Maalaan seuraavaksi kuvan tästä puromaisemasta."
"Pysähdytään hetkeksi rantaan jaloittelemaan ja sytytetään lyhty", Pippa päätti. "Saat olla valonnäyttäjänä keulassa."
Rannasta he löysivät matkaevääksi kesän viimeisiä vadelmia. Ilta alkoi olla jo kovin tumma ja ilman lyhtyä ei matkaa olisi voinut jatkaa.
"Emmekö jää rantaan yöksi?" Emma kysyi.
"Haluaisin jatkaa matkaa niin pitkälle kuin jaksamme", sanoi Pippa. "Oli oikea onnenpotku, että löysimme tämän puron. Pääsemme nopeasti kauas."
"Miksi haluat nopeasti kauas?" Emma halusi tietää.
"Minä vain haluan", Pippa ei selitellyt sen enempää, eikä Emma kysellyt sen enempää.
Emma asettui lyhdyn kanssa veneen keulaan ja niin matka jatkui.
Yössä matkaaminen oli aivan omanlaisensa kokemus. Ympärillä oleva elokuinen pimeys oli jännittävää ja salaperäistä ja jotenkin kutkuttavaa. Yön äänet olivat tyystin erilaisia kuin päivällä. Kaikki kuulosti jotenkin suuremmalta. Oli surinaa, veden virtausta, tuulen henkäyksiä. Silloin tällöin rannalta pilkotti jostain kaukaa lohdullista ja kutsuvaa valoa, mutta he lipuivat niiden ohi kohti omia reittejään.
Äkkiä kuu hiipi esiin repaleisten pilviharsojen takaa ja valaisi maisemaa yön hämyisellä kullalla. Kuin yö olisi ollut samaan aikaan kirkas ja pimeä. Taivas selkeni ja sen täyttivät nyt miljoonat ja yhä vain miljoonat tähdet. Ne tuikkivat kirkkaina kuin pikkuruiset timantit ja niiden tuike heijastui myös veden pinnassa.
"Tämä on kuin satua!" Henkäisi Emma silmät suurina.
"Aivan kuin purjehtisimme avaruudessa", Pippa ihasteli ohjatessaan heidän pientä venettään pitkin tähtien kartoittamaa tietä.
Puron laulava solina, tähtien ihmeellinen tuike, yöllinen salaperäisyys ja seikkailu... se kaikki oli jotenkin unenomaisen epätodellista ja niin koskettavaa, että se tuntui kihelmöivänä ilona ja jännityksenä sielussa.
Kun he jakoivat yhdessä jotain noin kaunista ja ihmeellistä kuin sen hetken, yhdessä tähtitiellä seikkaillen, tunsi Pippa jotenkin hyvin syvää läheisyyttä Emmaa kohtaan. Kuin he olisivat tunteneet jo vuosikausia, vaikka he eivät tienneet toisistaan juuri mitään.
"Aiotko sinä palata joskus kotiisi, Emma?" Pippa sitten kysyi. Hän tunsi suurta halua tutustua lähemmin uuteen tuttavuuteensa.
"Voi, ei minulla ole kotia", totesi Emma kuin se olisi ollut päivänselvä asia.
"Eikö sinullakaan?" Pippa hämmästyi. "Miksi ei?"
"Toiset eivät pitäneet minusta, joten päätin lähteä", kertoi Emma asiallisesti.
"Eivät pitäneet sinusta?"
"Eivät kai", Emma kohautti harteitaan. "Eivät he ainakaan koskaan tahtoneet olla kanssani, joten minä ystävystyin vain ötököiden kanssa ja maalailin niitä. Kai minä olen jotenkin ärsyttävä tai tylsä tai sitten liian hiljainen tai sellainen, jonka kanssa ei ole kiva puhua tai olla. En osaa sanoa. Siksi minusta oli niin ihmeellistä ja aika mukavaakin, kun sinä silloin puhuit minulle, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Ei minulle ole tultu puhumaan niin."
Pippa nosti airon vedestä ja tuli Emman viereen.
"Tiedätkö mitä, Emma", sanoi Pippa ja otti Emman tassut omiin lämpimiin tassuihinsa. "Minä pidän sinusta. Ja minusta on hauska olla kanssasi ja jakaa yhdessä tämä taianomainen hetki ja seikkailu."
Emman silmät suurenivat entisestään ja niistä saattoi nähdä kuun heijastuksen.
"Voi kuinka olen iloinen, että joku pitää minusta!" Iloitsi Emma silmät tuikkien. "Tai ei joku, vaan juuri sinä. Olet tosiaan kaiketi ensimmäinen ystäväni, joka ei ole ötökkä."
"Ehkä voisit maalata minusta joskus kuvan", ehdotti Pippa.
"Voin yrittää", lupasi Emma hymyillen.
He istuivat yhdessä veneen keulassa ja huljuttelivat jalkojaan viileässä tähtivedessä.
"Miksi sinä lähdit?" Emma sitten rikkoi hiljaisuuden. "Eikö sinustakaan pidetty?"
"Ei, ei mitään sellaista", Pippa sanoi välttelevästi.
"Mitä sitten?" Ihmetteli Emma.
Pippa oli pitkän aikaa hiljaa ja vain katseli taivaan tähtiä.
"Tein vain jotain hyvin typerää ja kamalaa, jota en voi saada koskaan anteeksi", hän sitten sanoi.
"Oliko se tosiaan jotain niin typerää ja kamalaa?" Ihmetteli Emma.
"Kyllä se oli", Pippa sanoi pää painuksissa.
"Voisitko kertoa sen?" Emma pyysi.
Ja Pippa kertoi:
"Asuin aiemmin isäni ja äitini kanssa hiiriyhdyskunnassa. Se oli turvallista ja tavallista elämää, jossa elettiin tiettyjen sääntöjen mukaan ja tietyissä rooleissa ja asemissa. Me olimme käsityöläisiä, emmekä siis olleet kovin tärkeässä roolissa.
Mutta vuosi sitten huono sää aiheutti valtavan ruokapulan. Me kyöhemmät näimme nälkää, mutta paremmassa asemassa olevilla ei ollut hätäpäivää. He eivät tahtoneet auttaa meitä ahdingossa eläviä, sillä se olisi tarkoittanut heille itselleen jostain luopumista.
Niinpä minä erään kerran sain vain tarpeekseni. Tein murtoja heidän ruokavarastoihinsa ja vein kaiken perheelleni ja muille, jotka niitä tarvitsivat. Mutta se ei ollut oikein tehty. Vanhempani kauhistuivat teostani ja jäin vieläpä kiinni. Minut olisi viety vankilaan, mutta minä karkasin. Ehkä olen pelkuri ja vastuuton, mutta en tahtonut elää vapauteni menettäneenä ja täysin niiden armoilla, jotka pitivät minua pohjasakkana."
Pippa päätti kertomuksensa pitkään huokaukseen.
"Ja?" Emma odotti jatkoa.
"Mitä ja?" Ihmetteli Pippa.
"Miten kertomuksesi jatkuu?" Emma tahtoi tietää. "Missä vaiheessa pääset siihen typerään ja kamalaan juttuun?"
"Varastaminen oli se typerä ja kamala juttu", selvensi Pippa.
"Ai", Emma hämmästyi. "Eihän tuo ollut lainkaan sellaista, mitä odotin. Ei mitään sen veroista kuin oikein sellainen juoniteltu ja iljettävä petos tai sitten suuri tuhopoltto tai jonkun surmaaminen. Sehän oli loppujen lopuksi aika tylsä ja mitätön juttu. Ja oikeastaan minusta sinä teit aivan oikein. Olisin ehkä itsekin tehnyt niin."
Pippa tuijotti Emmaa tietämättä mitä sanoa. Sitten hän lopulta hymyili.
"Tiedätkö, minustakin on hyvä, että juuri sinä pidät minusta", hän sanoi.
"Ehkä voisit kirjoittaa kirjeen ja selittää kaiken. Ja kertoa, että olet pahoillasi", Emma tuumi. "Vanhempasi ovat kaiketi jo leppyneet ja ehkä he jopa ymmärtävätkin miksi teit kuten teit."
"Niin ehkä voisin", Pippa totesi toiveikkuutta äänessään. "Teen sen heti, kun löydämme paikan, jossa asua."
"Mutta varo vain, ettet paljasta asuinpaikkaasi, olethan etsintäkuulutettu", virnisti Emma. "Minusta olisi aika tylsää, että vihdoin kun olen ystävystynyt jonkun kanssa, niin hän lähtisikin saman tien vankilaan."
Pippa nauroi makeasti.
"Ei huolta. En ole lähdössä minnekään."
He juttelivat vielä pitkään, itsestään ja elämästään ja kaikesta siitä, mikä heitä vielä odottaisi.
Ja lopulta, siinä pienessä veneessä, tähtien suojaavan tuikkeen alla nukahtivat nuo kaksi seikkailusta väsynyttä hiirtä, käsi kädessä kuin parhailla ystävillä. Ja sitähän he nyt olivat.
Tähtinen taivas tummeni pikkuhiljaa raskaiden pilvien peitellessä sen. Yön äänet hiljenivät kuin valmistautuen johonkin. Vene keinui tuudittavasti matkatessaan hitaasti virran mukana ja siinä oli mukava nukkua.
Mutta pian tuo keinunta alkoi olla pikemminkin hurjaa ja märkää pyöritystä. Pippa ja Emma heräsivät hätkähtäen todellisuuteen. Mukava, ystävällinen puro oli muuttunut villisti vaahtoavaksi, vaaralliseksi joeksi. Tuuli oli yltynyt ja sade vihmoi lähes vaakasuorana. Pieni vene yritti urhoollisesti pysytellä pinnalla, mutta aallot keikuttivat sitä uhkaavasti.
Säikähtäneet hiiret ripustautuivat mastoon kuin se olisi voinut pelastaa heidät.
"Voi olla, ettei vene tule kestämään," Pippa varoitti. "Meidän on yritettävä löytää jokin, mihin pelastautua."
"Yritetäänkö uida rantaan?" Emma ehdotti.
"Virta on liian voimakas siihen. Meidän on vain sinniteltävä ja pysyteltävä pinnalla", Pippa vastasi.
Niin he kulkivat veden hurjassa vellonnassa yrittäen pysytellä veneen kyydissä. Se oli aivan hirveää.
"Voi katso tuonne!" Huudahti Emma äkkiä. "Virrassa pyristelee jokin pieni olento. Se on pakko pelastaa!"
Ja siinä samassa lähti Emma hyppelemään vaarallisesti pitkin veden virrassa kulkevia pieniä oksia ja lehtiä.
"No jo on!" Puuskahti Pippa ja lähti suuntaamaan Emman perään, hänkin hypellen kaikella, mitä vesi kuljetti mukanaan. "Ensin pitäisi tehdä suunnitelma!"
Emma oli päässyt oksanpätkälle, josta saattoi nähdä, kuka vedessä pyristeli. Se oli koppakuoriainen. Emma kurkotteli sitä kohti, mutta luiskahti sitten itsekin vedenvaraan. Hän katosi pinnan alle.
"Emma!" Huudahti Pippa ja lisäsi vauhtia.
Emma pulpahti pintaan kuoriainen sylissään. Pippa oli vihdoin saapunut heidän lähelleen oksalle.
"Ota tästä kiinni!" Pippa kohotti tassuaan Emmalle. Tämä tarttui siihen ja Pippa sai vedettyä Emman ja kuoriaisen istumaan oksalle. Emma piteli tiukasti märässä, mutta lämpimässä sylissään kovia kokenutta koppakuoriasta.
"Enää ei tarvitse pelätä", hän kuiskaili sen korvaan ja tuuditti sitä. "Minä pidän sinusta huolen. Nimeän sinut Raidaksi, sillä sinulla on niin kaunis raidallinen kuori."
He istuivat kylki kyljessä ja kylmästä väristen. Heidän olisi päästävä jotenkin turvaan - mutta minne ja miten? Tilanne näytti toivottomalta. Mutta sitten...
"Katso tuonne!" Pippa äkkiä huudahti ja osoitti virrassa kulkevaa suurta esinettä.
"Mikä se on?" Emma tähysti Pipan osoittamaan suuntaan.
"Se näyttää jättimäiseltä teepannulta. Jos pääsemme sen luokse, voisimme ehkä kavuta sen sisään turvaan!" Pippa kertoi suunnitelmastaan.
"Tehdään sitten niin!" Emma vastasi ja yhdessä he lähtivät uimaan vaarallisesti matkatavaroidensa ja Raidan kanssa kohti teepannua. He saapuivatkin pian sen luokse, mutta huomasivat epäonnekseen pinnan olevan niin liukas, ettei siitä saanut otetta.
"Miten pääsemme sen sisään?" Emma pärski, kun oli liukunut pintaa pitkin takaisin veteen.
"Täytyy olla jokin keino...", Pippa pohti ja katseli arvioiden pannua.
"Nyt ehkä keksin sen!" Hän sitten huudahti. "Voisitko kaivaa kontistani esiin köyden."
Emma teki työtä käskettyä.
"Hyvä, se näyttää tarpeeksi pitkältä", totesi Pippa tyytyväisenä. "Kun vain olisi jotain tarpeeksi painavaa, jonka sitoa sen päähän..."
"Kävisikö Enni Joutsenen kootut teokset?" ehdotti Emma.
Pippa tuijotti häntä hölmistyneenä.
"Se on minulla laukussa", Emma lisäsi. Hän kaivoi laukustaan paksun ja hieman käpristyneen kirjan. Sitä oli näemmä luettu ahkerasti.
"Se on täydellinen!" Pippa huudahti.
"Niin minustakin!" Ilahtui Emma. "Sadut ovat niin taianomaisia."
Pippa hymähti ja kietoi köyden pään kirjan ympäri. "Yritän saada tämän heitettyä teekannun nokasta sisään. Se on vain niin kovin ahdas..."
"Kyllä sinä onnistut siinä", Emma sanoi luottavaisena. "Se on suosikkikirjani ja haluaisin kovasti vielä lukea sitä. Kastuneena siitä ei ole enää kauheasti iloa."
Pippa nyökkäsi. Nyt pitäisi onnistua kerralla. Hän nuolaisi huuliaan, tähtäsi ja heitti. Ja ei ollut uskoa silmiään. Kirja sujahti kauniissa kaaressa nokan sisään köysi mukanaan.
"Ei voi olla totta!" Pippa riemuitsi.
"Kyllä minä tiesin, että sinä pystyt siihen", Emma hymyili. "En olisi muuten antanut kirjaani."
"Nyt pääsemme turvaan. Minä kiipeän ensin ja hilaan sinut sitten ylös", Pippa sanoi.
Hän lähti kiipeämään ja Emma huuteli hänelle kannustuksia. Kiipeäminen oli vaivalloista sateen ja tuulen takia, mutta lopulta hän pääsi perille. Emma sitoi kukallisen matkalaukkunsa kiinni köyteen ja tarttui myös itse siihen. Raita sai matkustaa hänen sylissään. Pippa hilasi heidät ylös nokkaan. Siitä he sitten liukuivat teepannun sisään kuin liukumäkeä pitkin.
"Voi katso, kirjani on kunnossa!" Emma huudahti iloisena, irrotti rakkaan kirjansa pois köydestä ja laittoi sen turvaan laukkuun.
Teepannun sisällä oli kuivaa ja lämmintä, sillä myrskytuuli ei päässyt puhaltamaan sinne. Pohjalla oli kuivia lehtiä ja risuja.
He kyhäsivät risuista telineen, johon saatiin kuivumaan vaatteet ja matkatavarat.
Sitten nuo kaksi kovin väsynyttä ja urheaa hiirtä kaivautuivat kuivien lehtien sekaan ja nukahtivat samantien. Emman kainalossa nukkui myös koppakuoriainen, joka painautui pelastajaansa vasten kuin turvaa hakien.
Vedessä keinuvassa teepannussa oli kuin kehdossa olisi ollut. Nyt he olivat turvassa ja suojassa, mutta kukaan ei tiennyt millainen maailma olisi, kun he heräisivät.
Pitkien unien jälkeen he heräilivät pannun suojissa, eikä kumpikaan heistä aluksi muistanut missä olivat.
"Ainiin, pelastauduimme kauniiseen teepannuun", Emma sanoi haukotellen ja syleili Raitaa.
"Emme enää keinu", Pippa huomasi. "Tulva on ohi ja olemme rantautuneet... Mutta mihin?"
"Otetaan siitä selvää", totesi Emma asiallisesti.
Yhdessä he kiipesivät teepannussa olevia risuja pitkin ylös asti, raottivat kantta ja kurkistivat ulos.
Heitä vastassa oli kirkas päivänpaiste, joka sai siristelemään silmiä. Kun katse tottui valoon, näkivät he sieltä ylhäältä mitä pakahduttavimman näyn.
Teepannu oli pysähtynyt kauniin ja tuoksuvaisen niityn reunamille. Se oli täynnä värikkäitä kukkasia, joita hellä loppukesän tuuli keinutti. Se oli kaunis ja seesteinen näky.
"Tämähän on kuin maalauksesta", henkäisi Emma ja värisytti viiksiään ihastuksesta.
"Mistä maalauksesta?" kysyi Pippa.
"Siitä, jonka minä aion maalata tästä maisemasta", päätti Emma.
He kapusivat varovasti alas teepannusta maankamaralle. Maa oli mutainen ja täynnä kaikenlaista virran jättämää, kuten oksia ja kiviä ja kaikenmoisia outoja kapistuksia.
"Katso mikä aarreaitta!" Pippa huudahti ja nosti tassuihinsa pitkän, taittuneen ruuvin. "Näistä voisi rakentaa vaikka ja mitä!"
"Maa vaikuttaa hyvältä pohjalta kasvimaalle", tuumi Emma ja kopsutti tassullaan märkää multaa.
Raita verrytteli jalkojaan ja rupesi sitten syömään hyvällä ruokahalulla suurta lehteä.
Emma ja Pippa katsahtivat toisiaan.
"Mitä sanot?" Pippa kysyi.
"Samaa kuin sinä", Emma hymyili. "Me jäämme tänne."
Ja niin Pipasta ja Emmasta tuli Sysimetsän asukkaita, jotka pitivät kotiaan kauniissa teepannussa niityn laidalla. Se pannu oli pelastanut heidät - mutta niin olivat hekin pelastaneet toinen toisensa.
Heidän todellinen kotinsa sijaitsi aina toistensa luona.
Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola