Papu Orava ja joulun taika

 Joulukuu oli vuoden kiireisintä aikaa myös Papu Oravalle, totta tosiaan. Ei siksi, että hän olisi hirveällä tohinalla siivonnut, kokannut tai suunnitellut hienoja joulujuhlia. Ei, hän oli seikkailija ja tavaroiden keräilijä, osaatko siis arvata mikä piti hänet niin kiireisenä joulukuussa? Hän tietenkin etsi ja toimitti joululahjatoiveita!

     Kun joulu alkoi lähestyä, kirjasivat Sysimetsän eläimet ylös joululahjatoiveita ja kiikuttivat ne postinjakelulaatikoihin. Innokkaimmat kirjoittivat omansa heti joulukuun alussa, mutta toisilla taas kirjeen laatiminen jäi aivan viimetippaan.
     Postinjakaja Virma Rusakko oli Papun seikkailijaystävä ja yhdessä he lukivat lahjatoiveet ja hankkivat lahjat lähimetsistä ja joskus vähän kauempaakin. Palkkioksi aherruksestaan he saivat kaikenlaista pientä ja suurta, riippuen siitä kuinka hankalia lahjat oli löytää. Papulle kelpasivat mieluiten pähkinät, säilykesienet ja tulitikut.

Mutta palatkaamme takaisin tarinan pariin. Jouluun oli enää muutama päivä ja Virma Rusakko oli juuri noutanut viimeiset toivekirjeet, joita he nyt tutkivat Papun kanssa ja tekivät suunnitelmia.
     "Nuppu rohkenee toivoa kahta kirjaa, koska on kuulemma ainakin yrittänyt olla kunnolla ja kiltisti", luki Papu. "Hänellä jää kirjeen kirjoittaminen aina näin viime tinkaan, koska hän ei millään osaa päättää toivettaan, niitä kun olisi niin paljon. Satatieto Pöllövanhus taas toivoo rasiallista hyvää marmeladia."
     "Haluatko arvata Heljä Harakan toiveen?" Virma kysyi Heljän kirjettä silmäillen.
     "Ei minun tarvitse", virnisti Papu. "Hän toivoo joka vuosi ristikkolehteä."
     "Totta", Virma naurahti ja jatkoi kirjeiden selaamista. "Hyvälempille uusi huopa, Bertalle hyvät vesivärit ja sivellin..."
     "Tästä tulee hankalaa", Papu luki taas uutta kirjettä. "Pippa Hiiri toivoo hiiren kokoisia taivutuspihtejä."
     "Ai, ai...", Virma näytti mietteliäältä. "Tulee pitkä reissu. Luultavasti joudumme etsimään pihtejä joulumarkkinoilta Suurmetsästä tai jostain rompepuodista."
     "Täytyy lähteä matkaan jo tänään", Papu totesi ja tunki kirjeet laukkuunsa. "Muuten jäävät lahjat saamatta."

Niin valmistauduttiin matkaan. Se sujui joutuisasti, sillä ystävykset olivat niin kokeneita kulkijoita. He tiesivät tarkalleen mitä tarvikkeita ja millaisia eväitä tarvittaisiin matkanteossa.
     Koska Virmalla oli pidemmät jalat kuin Papulla, matkusti Papu Virman selässä. Pitkäkoipinen rusakko suorastaan liisi läpi lumisten niittyjen ja metsien.
     Evästauolla Papu tutkaili kirjeitä.
     "Ehkä paras olisi aloittaa Kiertävistä kirjavankkureista. Minun tietoni mukaan ne ovat Käpälämäen metsässä, jonne ei ole enää pitkästi. Kanervametsässä taas on pikkuruinen makeispuoti, josta saa aikamoisen hyvää marmeladia, siitä Satatieto pitää varmasti. Suurmetsästä saammekin loput toiveet."
     "Saamme kaiken kokoon huomiseen mennessä ja sinulle jää hyvin aikaa palata Sysimetsään", tuumaili Virma ja rouskutti omenaa. "Minäkin ehdin hyvin Takametsään perheeni luo joulun juhlintaan."
     Niin oli sovittu, että Virma lähtisi Suurmetsästä kohti Takametsää, josta hän oli alun alkaen kotoisin ja jonne hän joka joulu palasi perheensä pariin. Papu, joka oli orpo, vietti joulun Sysimetsässä ystävien kesken.
     Matka Käpälämäen metsään oli helppo. Sinne kuljettiin suoraan pitkin yhtä ja samaa kinttupolkua. Ja Papun kuulema piti paikkansa. Pienelle metsäaukealle oli leiriytynyt Kiertävät kirjavankkurit. Ne kulkivat tietyin väliajoin metsästä metsään.
"Tervehdys Papu ja Virma!" huudahti nuotion äärellä istuskeleva tuttu kauppias Jeppe Kettu. "Tulkaa toki tänne tulen ääreen lämmittelemään. Lahjareissullako sitä ollaan?"
"Silläpä niin", totesi Virma ja lämmitteli käpäliään tulen kajossa.
"Pari kirjaa tarvittaisiin", Papu sanoi.
"Jaahas. Millaista kirjaa saisi olla? Runoa? Tietosanakirjaa?" kysyi Jeppe ja ojensi Papulle ja Virmalle mukilliset kuumaa teetä.
     Papu kaiveli lahjalistan laukustaan ja luki: "Kielletyn kanikammion kronikoita osat 1 ja 2."
     "Oivallinen kirjamaku", ilahtui Jeppe. "Kyllä ne minulta tuolta hyllystä löytyvät."
He joivat teensä vaihtaen samalla kuulumisia ja sitten Jeppe kävi etsimässä kirjat vankkureista. Papu maksoi ne perunapussilla ja kahdella pullollisella mustetta.
     "Jouhevaa matkaa ja verratonta joulua!" Jeppe toivotti, kun Papu ja Virma lähtivät taas liikkeelle.
     "Tänään ehditään vielä Kanervametsään makeispuotiin ja vähän matkaa kohti Suurmetsää", Virma totesi loikkiessaan upottavassa hangessa.
     Kanervametsässä oli kaunis pieni kylä, jossa oli kotoisia pikkupuoteja. Niitä olisi tutkinut ihan mielellään läpikotaisin, jos aikaa vain olisi ollut enemmän.
     Sokeritaivaan makeispuoti oli nimensä mukaisesti varsin makea paikka. Siellä leijaili huumaavan sokerinen tuoksu ja hyllyt notkuivat nekuista, kakkusista, toffeista, tryffeleistä, vaahtokarkeista ja kaikenlaisista muista taivaallisista herkuista. Marmeladejakin oli tarjolla vaikka minkälaista.
     "Sopisiko vadelma tai lakka?" Virma mietti tutkien valikoimaa.
     "Hmm...", Papu silmäili rasioita. "Ahaa, katsos tuota! Tuossa rasiassa on useita erilaisia makuja! Eikö se olisi kiva lahja!"
     "Kyllä, se on mainio", Virma totesi. "Käyn ostamassa sen ja parit vaahtokarkit evääksi ja sitten nokat kohti Suurmetsää!"
     Suurmetsään oli matkaa ja ystävykset viettivät yön pienen luolan suojissa. He makoilivat nuotion lämmössä, paistoivat nauriita sekä makeispuodista ostetut vaahtokarkit ja kertoivat toisilleen hauskoja ja jännittäviä juttuja. Näistä hetkistä Papu piti kaikista eniten matkoillaan. Leirielämälle ei mikään vetänyt vertoja.

Seuraavana päivänä ystävykset saapuivat Suurmetsään. Suurmetsän joulumarkkinat olivat aikamoinen kokemus. Niitylle oli koottu aika joukko jos jonkinlaisia kojuja. Sieltä saattoi löytää vaikka mitä jouluisia asioita, kuten piparkakkusia, kransseja, mehiläisvahakynttilöitä tai villasukkia. Mutta siellä saattoi törmätä aivan eriskummallisiinkin juttuihin, kuten kirjailtuihin pölyrätteihin, vanhoihin kanteleen kieliin tai avaimiin, jotka eivät sopineet mihinkään. Koskaan ei voinut olla varma mitä siellä tulisi vastaan.
     "Pidä silmäsi auki taivutuspihtien varalta", muistutti Papu Virmaa. "Olisi huippu juttu, jos kaikki loput lahjat löytyisivät täältä."
     Ensiksi ystävykset suuntasivat läheisen käsityökojun ääreen. Kaikenlaisten tossujen, liinojen ja hattujen joukosta löytyi lopulta myös huopia. He valitsivat Hyvälempille huovan, jossa oli valkoisia ja vaaleanpunaisia ruutuja.
     Heljän ristikkolehti löytyi kätevästi lehtikauppiaan kojulta.
     "Otetaan kaikista paksuin, niin Heljälle riittää siinä puuhattavaa", Virma päätti.
     Heidän etsiskellessään taidekojua, huomasi tarkkasilmäinen Papu jotain, mikä sai hänet pompahtamaan innostuksesta.
     "Rompetta ja Rojua" mainostavan kojun tavarapaljoudessa pilkotti oikea onnenpotku: taivutuspihdit ja juuri hiiren kokoiset! Eivätkä ne olleet kalliitkaan. He maksoivat niistä vain pussillisen puurohiutaleita.
     Vesivärit ja sivellinkin löytyivät pian taidekojulta ja niin olivat kaikki lahjat kasassa.
     Koska lahjat olivat löytyneet niin joutuin, päättivät Papu ja Virma palkita itsensä joulun ajan urakasta, jonka loppu alkoi nyt häämöttää.
     He joivat kupilliset kaakaota, söivät suuret kulholliset riisipuuroa (Virma sai yllätyksekseen mantelin ja voitti onnekkaasti herkullisen hedelmäkakun) ja huvittelivat useita kierroksia napakelkan kyydissä.
     Hämärä alkoi hiipiä maisemaan, kun ystävysten tiet erkanivat.
     "Taas on vuosi paketissa", Papu totesi. "Hyvää työtä Virma kamuseni!"
     "Samoin Papu veikkoseni!" Virma halasi ystäväänsä ja ojensi tälle paketin. "Turvaisaa kotimatkaa ja vietä oikein metka joulu."
     "Saat sinäkin minulta jotain", Papu virnisti ja antoi Virmalle vastapaketin. "Hyvää matkaa ja pidä lystiä perheesi kanssa."
     "Sen teen. Heippuli hei!" Virma puolestaan virnisti, iski silmää ja lähti pinkomaan pitkillä kintuillansa kohti kotiaan.
     Papu taas kääntyi päinvastaiseen suuntaan ja lähti kulkemaan kohti Sysimetsää. Matka sujui joutuisasti mukavan leudossa talvi-illassa. Papu vihelteli tallustellessaan narskuvassa lumessa. Hän haaveili Hyvälempin ja Heljän loihtimasta jouluateriasta ja loikoilusta lämpimän takkatulen ääressä. Olisi ihana päästä lepäämään kiireisen joulukuun jälkeen.
     Kun ilta vaipui lopulta yöhön, sytytti Papu nuotion ja kaivoi sitten lumeen kolon. Sinne hän asetteli kuusenoksia ja paksun matkatäkin. Se oli ihan mukava ja kotoisa pesä ja nuotio loi tunnelmallista valaistusta koko yön. Papu piti nuotioista, sillä tuli tuntui elävältä olennolta. Siksi hän tunsi, ettei ollut yksin, kun vain tuli loimusi vieressä. Hän ei pitänyt kovinkaan paljon yksin olosta, sillä tunsi olevansa kuin hukassa silloin. Tulen vartioidessa vieressä oli helppo nukahtaa matkapesään.

Kun seuraava aamu alkoi hiljalleen valjeta, Papu peitteli kytevät hiillokset lumella ja lähti matkaan. Hän kulki rivakasti, sillä huomenna oli jo jouluaatto ja hän ei millään kyennyt kulkemaan yhtä nopeasti kuin Virma. Papu arvioi, että häneltä kestäisi matkassa puolet kauemmin kuin Virmalla. Hän pääsisi perille illaksi ja saisi toimitettua lahjat ajoissa.
     Iltapäivällä Papu huomasi kuitenkin jotain, mikä sai hänet huolestuneeksi. Taivaalta alkoo leijailla lumihiutaleita. Se ei vielä sinänsä häntä huolettanut vaan se, että lumisade alkoi pian käydä sankemmaksi. Samalla hyytävä pohjoistuuli alkoi yltyä.
     Pian Papu huomasi kulkevansa hirvittävässä lumimyrskyssä. Hänen ympärillään tuiskusi ja tuiversi. Eteen tuskin näki ja Papun tuoreet jalanjäljet peittyivät miltei heti lumeen. Papu alkoi menettää suuntavaistoaan, kun ympärillä näkyi vain valkeaa, sakeaa lumisadetta.
     "Täytyy... päästä... suojaan...", Papu huohotti taistellessaan kulkuaan eteenpäin siinä myrskyssä.
     Hetken rämmittyään Papu törmäsi kuuseen. Se oli tuuhea ja jykevä kuusi ja Papu erotti juuri ja juuri kuinka kuusen alimpien oksien alle muodostui pieni suojaisa onkalo. Hän ryömi sinne ja kaivautui syvälle lumeen. Siellä hän kääriytyi tiukasti matkatäkkiinsä ja jäi odottamaan.
     Myrsky ei ottanut laantuakseen. Tuli pimeä ja Papu totesi, että ei olisi mitään asiaa lähteä enää liikkeelle tänään. Olisi yövyttävä siinä. Pieni huoli hiipi Papun mieleen.
     "Mitä jos en ehdi ajoissa Sysimetsään?" hän päästi ilmoille tuon epämieluisan ajatuksen. 

     Kukaan ei vastannut hänelle.

Lumimyrsky oli laantunut aamuun mennessä. Papu kaivautui suojastaan puhtaan valkeaan maailmaan. Oli jouluaatto.
     Ei ollut aikaa vitkasteluun. Papu koetti paikantaa sijaintiaan, mutta ympärillä kohoava metsä ei näyttänyt tutulta.
     "Sysimetsä on pohjoisessa", Papu sitten tuumasi. "Jos lähden kulkemaan sinne, niin ehkä päädyn tuttujen taivalten piiriin ennemmin tai myöhemmin." Papu silmäili ymärillä kasvavia puita. "Katsotaan... aivan, näen kuinka puissa kasvaa tuolla puolen harvemmin oksia. Siellä on siis pohjoinen."
     Papu vilkutti hyvästit kuuselle, jonka suojissa oli viettänyt yönsä ja lähti sitten kiireenvilkkaa kulkemaan kohti pohjoista.
     Mutta vaikka hän kulki monen tunnin taipaleen, ei häntä vastaan tullut laisinkaan tuttuja seutuja. Eikä myöskään ketään toista eläintä, jolta kysyä neuvoa. Koko metsä oli valkea ja hiljainen. Ja myös kovin kylmä. Sen Papu nyt huomasi.
     "Ehkä ylhäältä puusta voisi tähystellä tuttuja maamerkkejä", Papu mietti ja lähti kapuamaan ketterästi pitkin kuusen runkoa aivan latvaan asti.
     Mutta tähystellessään edessä avautuvaa maisemaa, oli Papun todettava, että koko metsä oli tuiki tuntematon. Se jatkui taivaanrantaan saakka.
     Papu hyppeli puusta puuhun nopeuttaakseen matkaansa. Se oli uuvuttavaa, mutta jos hän sillä tavalla onnistuisi vielä pääsemään tänään Sysimetsään, oli se sen arvoista.
     Pimeä alkoi pikkuhiljaa laskeutua, mikä hankaloitti suunnistamista.
     Lopulta Papun oli pidettävä tauko, sillä hän oli hirvittävän hengästynyt ja väsynyt. Hän jäi istumaan kuusen oksalle ja otti laukustaan viimeisen pähkinän. Sitä syödessään alkoi häneen hiipiä epätoivo.
     "Miten surkea aattoillasta tuleekaan, kun lahjoja ei ole", Papu murehti. "On aivan kamalaa tuottaa pettymys näin tärkeässä asiassa."
     Pimeää maisemaa katsellessaan Papu pohti mitä tulisi tehdä. Oliko hän vain suuntaamassa vielä pahemmin eksyksiin? Oliko mitään järkeä enää jatkaa matkaa siinä pimeydessä?
     Tilanne vaikutti toivottomalta. Pakkanen kiristyi niin, ettei paksu turkkikaan tahtonut pitää kylmää loitolla. Papu piiloutui kuusen oksien suojaan ja kaiveli laukustaan esiin matkatäkin ja lisäksi Hyvälempin huovan. Se toi lämpöä ja myös lohtua siihen toivottomaan tilanteeseen. Papu kietoutui tiukasti peitteiden uumeniin ja nosti sitten katseensa kohti öistä taivasta. Pakkanen sai tähdet tuikkimaan kirkkaammin.
     Siinä yksin yössä, eksyksissä, Papu tunsi itsensä niin kovin pieneksi ja orvoksi. Kuin koko maailma olisi hylännyt hänet. Koti oli kaukana ja hän yksin hukassa pimeydessä. Hän oli pieni orpo orava, eikä hän tiennyt mitä tulisi tehdä.

Papun silmät alkoivat pikkuhiljaa lupsua kiinni. Huopa lämmitti mukavasti ja päivä oli ollut raskas.
     Juuri kun hän oli sulkemassa silmänsä uneen, hän havahtui outoon vihertävään kajoon. Se sai hänet räväyttämään silmänsä auki ja näky, joka oli häntä vastassa, oli kerrassaan taianomainen.
     Öisellä taivaalla tanssivat vihreät ja punaiset revontulivanat kuin rohkaisevina ja uskollisina ystävinä. Ne kulkivat kauas yli metsän selän kohti taivaanrantaa. Ja se humina. Ne humisivat tanssin tahdissa, aivan kuin ne olisivat laulaneet. Papu höristi korviaan ja kuunteli.

Lapsonen, voi lapsonen
Niin urhea ja vahva
Usko omaan voimaasi
Niin et yksin oo
Sun selustaasi aina
Turvaa sydämesi taika
Luota itseesi
Omaan voimaasi
Ääni sydämesi
Sinun oppaasi
Kulkee aina kanssasi
Johdattaa sinut kotiisi

     "Minun on seurattava niitä!" Papu henkäisi. "Tiedän sen. Revontulet johdattavat minut kotiin!" Papu tunsi sen kaiken lämpimänä läikähdyksenä sydämessään asti.
     Hän sulloi jännittyneenä täkin ja huovan laukkuunsa ja lähti hurjaa kyytiä hyppelemään puusta puuhun revontulten johdattamana. Hän tunsi olonsa vahvaksi ja päättäväiseksi. Kaikki uupumus ja epätoivo olivat kadonneet hänestä. Hän tiesi pääsevänsä kotiin ystäviensä luo.
     Ja totta tosiaan, pian alkoivat maisemat revontulten alla käydä tutuiksi. Sysimetsä oli aivan lähellä. Papu suorastaan lensi kohti jänisperheen kotia, mihin oltiin kokoonnuttu viettämään joulua. Siellä se jo näkyikin, suuren kuusen kanto, jonka alla jänisperhe asui. Ikkunasta tulvi pimeään kotoisaa valoa ja piipusta tuprutti savua.
     Kun Papu avasi oven ja astui sisään, riensivät kaikki oikopäätä hänen luokseen. Ilman täyttivät huolestuneet kyselyt ja Papulle ojennettiin  huopa ja mukillinen lämmintä glögiä.
     "Olimme hirvittävän huolissamme!" Hyvälempi ohjasi Papun takkatulen ääreen istumaan. "Ilta pimeni ja sinua ei vain kuulunut."
     "Ei hätää, kaikki lahjat ovat täällä", Papu rauhoitteli ja taputti laukkuaan.
     "Lahjat?" Hyvälempi hämmentyi. "Ei, emme me lahjoista olleet huolissamme vaan sinusta!"
     "Minusta?" Papu puolestaan hämmentyi.
     "Pelkäsimme, että olit jäätynyt patsaaksi tai pudonnut pohjattoman kuilun pohjalle tai sitten joutunut petolauman kynsiin!" Nuppu huudahti.
     "Äläpä nyt liioittele, Nuppu", Hyvälempi toppuutteli ja kääntyi taas Papun puoleen. "Olet aina ennen tullut ajoissa joulun matkaltasi. Tottakai me säikähdimme, että jotain on tapahtunut!"
     "Itse asiassa jotain tapahtuikin", Papu totesi. "Kertoisin siitä mieluusti, mutta ensin haluaisin vain juhlia joulua."
     "Me emme aloittaneet ilman sinua", sanoi Heljä Harakka, joka riisui juuri essua yltään. "Jouluateria on nyt valmis! Tervetuloa pöytään!"
     Heljä ja Hyvälempi olivat loihtineet kerrassaan upean jouluaterian, jossa oli kaikkien juhlijoiden lempiherkkuja, kuten porkkanalaatikkoa, pähkinämureketta ja sienikastiketta. Ateria oli hauska ja lämminhenkinen tapaus ja kaikki söivät itsensä kylläisiksi. Silti vatsoihin mahtui vielä kinuskilla ja puolukoilla päällystettyä jälkiruokakakkua.
     Jälkiruoan lomassa Papu ojensi vaivihkaa laukkunsa Ruusulle ja iski silmää. Ruusu nyökkäsi ja lähti laukun kanssa keittiöstä kenenkään huomaamatta.
     Kun kakusta syötiin viimeisiä murusia, kuului oleskeluhuoneesta Ruusun yllättynyt huuto:
     "Tulkaa äkkiä tänne! Kuusen alle on ilmestynyt lisää lahjapaketteja!"
     Koko konkkaronkka kokoontui kuusen ääreen ihastelemaan lahjoja. Nuppu, Hertta, Bertta ja Tiuku ryhtyivät jakamaan niitä. Ja voi sitä touhua ja tohinaa. Lahjapapereita revittiin, nauhoja nyittiin ja joka suunnasta kuului ihastuneita huudahduksia.
     "Ihanaa, pääsen ratkomaan uusia ristikoita!" Heljä totesi iloisena.
     "Tiesin, että olen ollut tarpeeksi kiltti!" Nuppu halasi uusia kirjojaan.
     "Vau! En malta odottaa, että pääsen verstaalle puuhailemaan!" Pippa ihaili taivutuspihtejään.
     Satatieto istuskeli keinutuolissa ja söi jo tyytyväisenä lahjaksi saamiaan marmeladeja.
     Papu avasi Virman antaman lahjan ja henkäisi yllättyneenä. Arvaatko mikä lahja se oli? Se oli kaunis lumisadepallo, jonka sisällä kohosi talvinen kuusimetsä - ja mikä erikoisinta: kuvun pinta hohti valoa vasten kuin tanssivat revontulet.
     Se oli totisesti joulun taikaa.

Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola

Heljä Harakan teekutsut

Eräänä erikoisen kauniina syyspäivänä kello viideltä, Heljä-harakan nauttiessa teetä kattoterassillaan, tuli hänen mieleensä aivan yllättäen suurenmoinen idea, juuri niinkuin suurenmoisten ideoiden on tapana tulla mieleen aivan äkkiarvaamatta. Ehkä ajattelet, että se oli jotain sen kaltaista kuin jokin uusi harrastus tai äkkilähtö matkalle. Mutta ehei.
     Kun Heljä katseli kaikessa rauhassa kattoterassilla alla levittäytyvää ruskaista maisemaa, nauttien samalla pehmeää jasmiiniteetä ja kermaleivosta, tuli hänen mieleensä, että hän haluaisi jakaa jonkun kanssa tämän täydellisen hetken. Syksyn, teen ja leivoksen. Ja sitä varten hänen tulisi järjestää syksyiset teekutsut! Ja Heljä tiesi heti kenet hän tahtoi kutsua. Hyvälempi, suuren jänisperheen äiti, oli hänen sydänystävänsä ja tämä varmasti rakastaisi tulla vieraaksi teekutsuille.
     Heljä siemaisi teekupin tyhjäksi ja kiikutti tarjottimen iloisesti pompahdellen sisälle. Hän alkaisi heti suunnitella kutsuja!
     Heljä oli erityisen järjestelmällinen harakka. Hän ryhtyi kirjoittamaan listaa kaikesta, mikä tulisi ottaa huomioon, jotta teekutsuista tulisi täydelliset.
     "Täytyy lähettää kutsukortti, valita teeastiasto, suunnitella tarjoiltavat ja koristukset", luetteli Heljä. "Ensimmäiseksi teen kutsun ja lähetän sen heti Hyvälempille."
     Heljä valitsi huolella kauneimman kirjepaperinsa, johon alkoi hahmotella kutsua. Hän kirjoitti koristeellisesti kaunokirjoituksella ja piirsi upeat reunuksetkin tekstille. Siihen meni aikaa, mutta lopulta Heljä oli tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Tällainen kutsusta tuli:

Kutsu

Syksyinen tervehdys täältä harakanpesästä!

Minulla on ilo ilmoittaa, että tulevana lauantaina järjestän kotonani loisteliaat ja syksyiset kello viiden teekutsut, joihin Sinä, ystävä rakas olet kutsuttu.

Luvassa on lämmittävää teetä, suussasulavia herkkuja, syksyistä tunnelmaa - tietenkään unohtamatta hauskaa seuraa! Kutsut jatkuvat auringonlaskuun asti.

Lähetäthän vastauksesi pikimmiten, pääsetkö ottamaan osaa syksyisiin teekutsuihin.

Odottavin terveisin ystäväsi Heljä Harakka

     "Täydellistä. Se on hieno, mutta samalla sopivan kepeä ja hauska", Heljä totesi ihastellen oman siipensä jälkeä.
     Hän laittoi kirjeen kauniiseen kuoreen, jonka päälle kirjoitti Hyvälempin nimen. Sitten hän sulki kuoren kultaisella vahasinetillä, jonka alle laittoi koristukseksi puolukanvarvun, ja lähti toimittamaan kutsua postilaatikkoon. Hän lennähti lähimmälle postilaatikolle vanhan kuusen juurelle ja sujautti kirjeen postilaatikkoon innostuksesta väristen. Sysimetsän postinjakaja Virma Rusakko toimittaisi kutsun huomiseen mennessä perille Hyvälempille.

     Sitten oli aika miettiä tärkeintä, eli tarjoilua. Heljä valmisti makeaa sitruunateetä sekä kurkkuvoileipiä ja kiikutti ne tarjottimella kattoterassille. Siellä hän nautiskeli auringonlaskusta, kuten joka ilta. Samalla hän ideoi teekutsujen tarjoilua.
     "Syksyn ehdottomia makujen helmiä ovat omena ja puolukka", hän totesi. "Niitä täytyy ainakin olla. Omenan kanssa sointuu hyvin yhteen kaneli. Siispä omenaleivoksia, se on yksinkertaista, mutta toimivaa. Hyvin klassista syksyä." Heljä kirjotti lehtiöönsä kauniilla käsialallaan "omenaleivoksia".
     "Puolukasta voisi saada kakkua tai vaikka jäädykettä... ei, taidan sittenkin tehdä puolukkatorttua, jossa on pehmeää ja suussasulavaa kermavaahtoa tasapainottamassa puolukan kirpeyttä. Se kuulostaa hyvältä!" Taas Heljä kirjoitti muistiin ajatuksensa. Sitten hän siemaisi teetä ja nautti yhden kurkkuvoileivän.
     Laskeva aurinko värjäsi kauniisti metsää lämpimin oranssein sävyin. Siitä Heljä muisti säilötyn kurpitsan, jonka oli vasta saanut lahjaksi Hyvälempiltä. Tämän Nuppu-lapsi oli onnistunut löytämään taannoin metsästä kurpitsaa ja siitä oli riittänyt Heljällekin annettavaksi.
     "Kurpitsa on kyllä hyvin syksyistä. Siitä saa loistavan piirakan!" Heljä innostui.
Sitten hän luonnosteli tarkat piirrokset siitä, miltä tarjoilujen tulisi näyttää.
     "Kattauksen tulisi olla syksyinen, mutta hienostunut", Heljä mietti teetä siemaillessaan. "Ruskaisia lehtiä voisi asetella kehystämään astioita. Ja teepöydän ympärille voisi ripustaa lyhtyjä."
Heljä luonnosteli myös koristeluideansa lehtiöön ja tarkasteli lopuksi arvioiden suunnitelmiaan.
     "Tarjoilusta puuttuu jokin", hän sitten totesi.
     Hän katseli mietteliäänä viimeisiä taivaanrannan taa hiipiviä auringonsäteitä. Ilta tummeni ja tähdet syttyivät tuikkimaan taivaalle. Ilma alkoi viiletä.
     Heljä päätti lähteä iltapesulle ja sänkyyn. Juuri kun hän oli saamassa unen päästä kiinni, nousi hänen mieleensä kuva karpalomarmeladista, jonka oli hiljattain keittänyt suolta löytämistään mehevistä karpaloista.
     "Pikkuleipiä karpalomarmeladitäytteellä", hän mutisi unenpöpperöisenä ja nukahti sitten tyytyväiseen uneen.

Seuraavana aamuna, kun syysaurinko kurkisteli metsän latvuston takaa ja maassa leijaili vielä hentoista usvaa, Heljä haki aamupostin ja huomasi ilahtuneena Sysimetsän sanomien lisäksi Hyvälempin vastauskirjeen. Heljä avasi kirjeen jännittyneenä ja luki sen kiiren vilkkaa.
     "Teekutsut ovat nyt virallisesti lauantaina!" Hän sitten iloitsi Hyvälempin myöntävää vastausta ja touhotti samalla sisälle jatkamaan välittömästi kutsujen suunnittelua.
     Seuraavaksi hän valitsisi teeastiaston. Heljä asteli vitriininsä ääreen ja tarkasteli monia kauniita astioita. Hänellä oli ruusukuvioinen, lintusomisteinen, mintunvihreä, sinikukallinen, hempeän keltainen sekä mansikkakoristeinen astiasto. Heljän katse kuitenkin pysähtyi astiastoon, jota koristivat kultaiset ja kiekuraiset lehtiköynnökset.
     Hän oli kovin mieltynyt siihen astiastoon, sillä kulta oli hänen ehdoton suosikkivärinsä. Tähän astiastoon kuului myös mukavia muistoja. Pienenä harakanpoikasena hän oli vieraillut syksyisin kaukaisen ja hyvin, hyvin vanhan isotätinsä luona juhlimassa tämän syntymäpäiviä ja siellä oli aina juotu puutarhassa teetä näistä kupeista. Juhlimassa oli ollut aina koko suku, sillä harakat olivat niin kovin sukurakkaita lintuja. Heljä saattoi melkein haistaa ihanan mausteisen syntymäpäivien syysteen katsellessaan kuppien kauniita kultakoristuksia.
     "Nämä kupit ovat kuin luotu syksyisiin teekutsuihin!" Totesi Heljä liikuttuneena lapsuudenmuistoistaan. "Ja nytpä sain aivan ihmeellisen ihastuttavan idean! Minähän kehittelen kutsuille aivan oman ja erityisen syksyn makuisen teen! Aivan niinkuin rakkaan isotädin juhlissakin oli."

Heljä innostui ideastaan aivan valtavasti. Hän alkoi heti käydä läpi erilaisia syksyisiä makuja. Kurpitsa, kaneli, omena, kardemumma... Hänen tulisi testailla erilaisia kokonaisuuksia ja kehitellä sekoituksesta täydellinen. Heljä kihisi jännityksestä ajatellessaan miten Hyvälempi yllättyisi teestä, jonka veroista ei olisi koskaan aiemmin maistanutkaan. Näistä teekutsuista tulisi ikimuistoiset, sen Heljä nyt tiesi.
Heljä tanssahteli innostuneena kohti maustekaappia. Hän poimi sieltä sylillisen maustepurkkeja ja laski ne pöydälle.
     "Nyt pitää vain alkaa kehitellä oikeanlaista yhdistelmää", Heljä totesi katsellessaan purkkeja. Hän ripotteli erilaisia mauste- ja yrttisekoituksia teekuppeihin ja keitti suuren kannullisen kuumaa vettä. Sitten hän haudutti pieniä maisteluannoksia ja alkoi testailla niitä.
     Kaneli oli juuri niin syksyisen makuista kuin saattoi arvata. Kardemumma taas oli vähän pistävää, sitä ei tulisi tähän sekoitukseen. Kuivattu omena oli ihanan makeaa, appelsiinin kuori antoi mukavan kirpakan säväyksen juomaan. Inkivääri toi juomaan lämpöä, mutta neilikka taas oli aivan liian vahvan makuista. Teepohjaksi Heljä valitsi mustan teen.
     Nyt Heljä oli saanut kokoon jo ihan mukavan sekoituksen, mutta se tarvitsi vielä jotain.
     "Jotain makeaa ja pehmeää pitäsi vielä keksiä", hän pohti.
     Omat maustehyllyt oli koluttu, joten ei auttanut muu kuin lähteä kori kainalossa etsimään inspiraatiota syksyisestä metsästä.
     Pieni kävely lähimetsikössä oli virkistävä ja Heljä sai uutta ajateltavaa. Raitis ilma tosiaan piristi kummasti. Kaikenlaiset ideat vilisivät hänen mielessään, mitä teekutsuissa voisi toteuttaa. Myös kaikenlaisia teemakuja putkahteli hänen mieleensä kuin sieniä sateella. Sieniä tosin ei tähän teehen tulisi.
     Heljä kohtasi puolukoita, variksenmarjoja ja pihlajanmarjoja, mutta mikään niistä ei maistunut makealta tai edes pehmeältä. Heljä kierteli ja kaarteli, eikä mitään sopivaa sattunut tulemaan vastaan.
     Juuri kun hän oli palaamassa takaisin kotia kohti, hän hoksasi lehdon laidalla kasvavat ruusupensaat. Ne olivat täynnä punaoranssihehkuisia marjoja. Ja se se oli! Ruusunmarja - pehmeä ja makea. Heljä lähes juoksi ruusupensaiden luo ja alkoi piikkejä varoen kerätä koriinsa marjoja. Olipa ollut kerrassaan loistava löytö!

Kotiin palattuaan Heljä testasi teesekoitusta.
     "Hmm...", Heljä maisteli teetä mietteliäänä. "Jokin puuttuu. Nyt tämä on makeaa ja mausteista, mutta tämä tarvitsisi jonkin... no, maanläheisemmän vivahteen taustalle."
     Heljä pyrähti poimimaan kirjahyllystä kasvikirjan. Se oli paksu ja vanha opus syötävistä yrteistä, jonka hän oli aikoinaan saanut syntymäpäivälahjaksi Karpalo Karhulta.
     "Ketunleipä, liian kirpeää. Litulaukka... hyhhyh, maistuu valkosipulille. Maahumala - ei kiitos. Kallioimarre...", Heljä selaili kirjaa. "Kallioimarre!" Hän sitten huudahti ja osoitti siivellään kasvista kertovaa sivua. "Siinä se! Juuret maistuvat lakritsimaisilta. Juuri sellaista minä haen!"
     Mutta sittenpä tulikin pulma. Kallioimarretta sai vain ja ainoastaan Susiluolan luota. Se oli kaamea ja kaukainen Sysimetsän kolkka, jossa oli kauan sitten asunut hurja susipetojen lauma. Lauma oli hylännyt luolan jo vuosikausia sitten, mutta edelleen täysikuun aikaan sieltä kantautui aavemaista ulvontaa. Niin ainakin kerrottiin. Heljää värisytti ajatuskin siitä, että hän joutuisi menemään sinne.
     "Ehkä se on turvallista päivänvalossa", hän sitten tuumi varovaisesti. "Ja täysikuuhun on vielä aikaa."

Heljä päätti lähteä heti seuraavana aamuna matkaan, ettei ehtisi tulla katumapäälle. Susiluolalle oli lentäenkin pitkä matka, joten järjestelmällisenä harakkana hän pakkasi laukkuunsa mukaan punaisen syysomenan ja raikasta lähdevettä.
     Syksyinen metsä oli kuin kaunis ja värikäs matto yläilmoista katseltuna. Heljä nautti kutittelevasta länsituulesta siipisulkiensa alla. Hän rakasti kovin lentämistä ja teki ihan huvikseenkin verkkaisia iltapäivälentoja maisemia ihastellen. Hänellä oli omat suosikkipaikkansa, joihin hän pysähtyi mielellään lepäämään. Osa oli niin metsän kätköissä, että hän epäili, ettei kukaan muu kuin hän tiennyt niistä paikoista. Ja hyvä niin, oli mukavaa, kun oli omia salaisia paikkoja. 

     Heljä piti tauon eräässä hyvin salaisessa ja hyvin pienessä laaksossa, jossa virtasi ristiin rastiin laulavia pikkupuroja sammaleisten kivien lomassa. Se oli yksi Heljän mielipaikoista, sinne hän tuli usein rauhoittumaan. Hän kutsui laaksoa Ikuisen kevään laaksoksi, koska purojen solina muistutti häntä keväästä ja sulavan lumen muodostamista kevätpuroista.
     Ikuisen kevään laaksosta oli enää aivan lyhykäinen lentomatka Susiluolalle. Heljään alkoi hiipiä pelko, vaikka oli kirkas ja kaunis syyspäivä. Mitä jos tarinat ulvonnasta täysikuun aikaan olivat tosia ja luolassa lymysi susi valmiina syömään hänet suihinsa?
     Tuolla Suosiluola nyt pilkottikin kuusien takaa. Heljä kaarteli taivaalla ja kuulosteli ilmaa. Paikka vaikutti autiolta. Hän laskeutui varovasti ja mahdollisimman äänettömästi luolan suulle. Hänen täytyisi uskaltautua sisään asti. Hän odotti hetken, mutta minkäänlaista kahahdusta tai inahdusta ei kuulunut luolan sisältä. Siellä ei tuntunut olevan ketään.
     Heljä hiipi niin ääneti kuin saattoi sisälle luolan varjoihin. Silmillä kesti hetkisen aikaa tottua hämärään. Heljä pohti huolestuneena kuinka syvälle luolaan hänen täytyisi kulkea, mutta ilahtui sitten siinä samassa näkemästään. Sammaleisen kiven kolossa kasvoi kallioimarretta, eikä kovinkaan kaukana luolan suulta!
     Heljä hiipi hipihiljaa kallioimarteen luo ja vetäisi sen varovaisesti irti maasta. Juuren katkeamisen ääni tuntui lähestulkoon huudolta siinä hiljaisessa luolassa. Heljä irvisti. Hän jähmettyi paikoilleen odottamaan pahinta, mutta mitään ei tapahtunut. Hiljaisuus oli ja pysyi. Heljä huokaisi mielessään ja kohottautui poimimaan toisenkin kasvin.
     Mutta tällä kertaa, kun napsaisu halkoi luolan ilmaa, alkoi luolan perältä sysipimeydestä kuulua valittavaa ulvontaa. Se värisi ja tärisi, eikä sen lähdettä saattanut nähdä.
     Heljä huudahti säikähdyksestä ja työnsi kasvit laukkuunsa. Sitten hän levitti siipensä ja lähti hurjalle pakolennolle kohti luolan suuta. Karmea valittava ulvonta seurasi perässä. Heljä saattoi tuntea kuinka jokin hipaisi pyrstösulkia. Hän parahti ja pyrähti vielä vikkelämpää kohti valoisaa suuaukkoa. Siellä hän teki jyrkän kulman äkkisuorana kohti taivasta. Vain yksi ainokainen pyrstösulka leijaili kohti maata, kun Heljä kohosi vapaana kohti korkeuksien turvaa. Heljä saattoi kuulla raastavan ulvahduksen, kun hän lensi kovaa kyytiä kauas, kauas pelottavasta Susiluolasta.
     "Hui kauhuuksien kamaluus", Heljää puistatti. Hän tunsi kuinka sydän löi hurjaa kyytiä rinnassa. "Henkeni oli pyrstösulan varassa."
     Mutta sitten Heljää alkoikin naurattaa helpotuksesta. Itse asiassa, nyt kun hän liiteli turvassa täällä korkeuksissa laukussaan kallioimarretta, josta tulisi loistava lisä teehen, tuntui vierailu Susiluolassa oikeastaan aivan loistavalta seikkailulta. Siitä olisi mukava kertoa hurja selviytymistarina teekutsuilla, samalla kun he Hyvälempin kanssa joisivat Heljän omaa syksyistä teesekoitusta.

Kotona Heljä valmisti teen ja lisäsi siihen ripauksen kallioimarteen juurta. Se oli lähes täydellistä, mutta jokin kaiken yhdistävä maku siitä vielä puuttui. Hänellä olisi vielä huominen aikaa keksiä mikä tuo ainesosa olisi.

Perjantai oli leipomispäivä. Heljä heräsi ennen auringonnousua virkeänä ja tohkeissaan. Tänään hän loihtisi koreat herkut teepöytään! Samalla hän voisi miettiä teesekoituksen viimeistä ainesosaa.
     Heljä kaivoi lipastonlaatikon kätköistä esiin suuren perhekalleuden: mamman mamman reseptikirjan. Hän puki kukallisen rimpsuesiliinan ylleen ja ryhtyi tositoimiin. Jauho pöllysi, kun Heljä sekoitteli erilaisia taikinoita, aina välillä testaten niiden koostumusta. Heljä pilkkoi, mittaili ja vatkasi, sekoitti, voiteli ja koristeli. Uuni lämmitti tupaa, kun erilaiset paistokset kohosivat muotoonsa sen lämmössä. Vähitellen keittiönpöytä täyttyi huumaavan tuoksuisista syysherkuista.
     Heljä oli kuorruttamassa vaaleanpunaisella kermavaahdolla puolukkatorttuja, kun se tapahtui. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, iskeytyi Heljän päähän oivallus.
     "Aivan!" hän huudahti ja vatkain putosi kulhoon hänen siipensä otteesta. "Nyt tiedän teen viimeisen aineksen!"
     Heljä oli niin tohkeissaan, ettei tiennyt miten päin olisi ollut. Hän haki saman tien jakkaran, jonka avulla pääsisi koluamaan keittiön yläkaappeja. Hän nousi jakkaralle ja kurottautui tutkimaan ylimmäistä hyllyä, jossa oli kuivattuja hedelmiä. Hän siirteli innostuksesta väristen purkkeja etsien sitä oikeaa.
     Ja sitten tapahtui jotain aivan hirveätä, mitä en tahtoisi edes kertoa. Aivan yllättäen Heljä horjahti ja niin horjahti myös jakkara hänen allaan. Heljä koetti päästä tasapainoon, mutta jakkara keikahti kumolleen Heljä mukana. Ja siinä kävi niin onnettomasti, että Heljän jalka vääntyi kipeästi ja siinä hän makasi nyt lattialla jalkaansa pidellen ja voihkien. Niin kipeää se teki.
     Heljä tarvitsi apua. Varovasti ja hitaasti, kivusta irvistellen hän raahautui kohti ikkunaa ja avasi sen. Sitten hän vihelsi kolme pitkää ja kuuluvaa vihellystä kohti pohjoista taivasta. Ne olivat merkkivihellyksiä.
     Heljä joutui odottamaan vain hetken aikaa, kunnes paikalle liihotteli pieni punarinta lääkelaukun kanssa. Hän oli Sysimetsän lentävä apoteekkari Sirri Punarinta, jonka pystyi kutsumaan paikalle viheltämällä kolme kertaa pohjoiseen tai sytyttämällä merkkitulen, johon lisättiin katajanoksa.
     "Mikä täällä on hätänä?" kyseli Sirri ja laski laukkunsa lattialle.
     "Jalkani...", voihkaisi Heljä. "Pelkään, että se on mennyt poikki."
     Sirri huomasi lattialla kyljellään makaavan jakkaran ja ymmärsi mitä oli tapahtunut. Hän kumartui Heljän jalan puoleen ja testasi sitä varovasti.
     "Hyviä uutisia, Heljä ystäväiseni", hän sitten visersi. "Se on vain nyrjähtänyt. Sivelen siihen viilentävää ja hoitavaa salvaa ja sitten laitan siihen siteen. Mutta tarvitset vuodelepoa ainakin viikon ajan."
     "Vuodelepoa?" Heljä oli järkyttynyt. "Viikon ajan?"
     "Ehdottomasti, että jalka saadaan kuntoon", sanoi Sirri ja siveli samalla salvaa jalalle.
     "Mutta minun piti järjestää huomenna teekutsut", parahti Heljä. "Olen valmistellut niitä jo monta päivää!"
     "Teekutsujen järjestäminen ei tule nyt kysymykseenkään", kielsi Sirri. "Sinä pysyt vuoteessa. Järjestän Hyvälempin tuomaan sinulle ruokaa ja minä käyn hoitamassa ja katsastamassa säännöllisesti jalkasi." Sirri kaivoi laukkuaan ja ojensi sitten Heljälle palasen pajua. "Tässä, pureskele tätä, se lievittää kipua."
     Sirri auttoi Heljän sänkyyn ja Heljän jalan asentoa kohotettiin tyynyillä. Sirri peitteli Heljän ja kiikutti sitten yöpöydälle vesikannun ja omenavadin sekä ajanvietteeksi kirjoja ja ristikkolehden.
     "Voisitko kertoa Hyvälempille, että teekutsut ovat peruuntuneet", Heljä vielä pyysi alakuloisena ja Sirri nyökkäsi.
     Kun Sirri oli lähtenyt, jäi Heljä katselemaan tyhjää kotiaan ja keittiön pöydälle kasattuja herkkuja, joita kukaan ei söisi. Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän otti siipiinsä yöpöydällä lojuvan teekutsujen suunnitelman. Hän katsoi sitä surullisena. Hän oli ollut teekutsuista niin innoissaan ja nyt kaikki oli pilalla. Heljä repäisi suunnitelman kahtia. Hän ei halunnut nähdä sitä, se teki hänet niin surulliseksi. Hän avasi sängyn viereisen ikkunan ja heitti suunnitelman puolikkaat tuulen mukaan. Siellä ne nyt matkasivat ilmassa, kauas pois hänen luotaan. Sitten Heljä vetäisi peiton päänsä yli ja hautautui sänkyynsä murehtimaan.

Heljä oli nukkunut yön katkonaisesti. Aina kun jalan kipu oli yltynyt, hän oli pureskellut lisää pajunkuorta ja yrittänyt sitten lukea kirjaa tai ratkoa ristikoita. Mutta mikään, ei edes kipu saanut ajatuksia pois peruuntuneista teekutsuista.
     "Ajatella, täällä minä syön vain omenia ja juon vettä, kun olisin voinut nautiskella suussasulavia leivonnaisia ja lämmittävää teetä", Heljä huokaisi alakuloisesti rouskuttaessaan omenaa. Yleensä niin makea syysomena maistui puulta. "Onkohan suru saanut makuaistinkin katoamaan", Heljä mietti, eikä halunnut enää syödä.
     Hän katseli ikävissään syksyistä maisemaa ikkunasta. Olisi ollut aivan täydellinen syyspäivä teekutsuille. Lämmin ja aurinkoinen. Kaikki syksyn värit hehkuivat loisteliaina.
     Heljä koetti lukea kirjaa, mutta se oli katkonaista. Aina välillä hänen oli vilkaistava kelloa. Nyt olisi ollut enää kaksi tuntia teekutsuihin. Olisi ollut jo täysi tohina päällä kattauksen ja koristelujen kanssa. Nyt tunti, kohta puolituntia...
     Heljä hätkähti irti ajatuksistaan, kun joku koputti oveen.
     "Sisään!" hän sitten kehotti. Siellä oli luultavasti Sirri tai Hyvälempi.
Mutta ei, siellä ei ollut kumpikaan heistä. Ovesta astuivat sisään Hyvälempin lapsista kolme: Nuppu, Ruusu ja Otava.
     "Terveyhdys, Heljä!" heläytti joukon suulain ja reippain jänis Nuppu. "Me tultiin hakemaan sinua."
     Heljä häkeltyi. "Hakemaan minua? Mihin?"
     Jänikset vain hymyilivät ja ryhtyivät auttamaan Heljää ylös pedistä.
     "Enhän minä voi lähteä mihinkään!" Vastusteli Heljä. "Minun täytyy lepuuttaa jalkaani."
     "Tähän sinun ei tarvitse käyttää jalkaasi", lupasi Otava ja nosti Heljän ylös yhdessä Nupun ja Ruusun kanssa. He kuljettivat hänet ovelle, ja kattoterassilla odotti yllätys. Sinne oli viritetty köydestä ja suuresta pajukorista hissi. Kaksosjänikset Hertta ja Bertta olivat alhaalla maassa valmiina ottamaan Heljän vastaan.
     "Mitä ihmettä tämä on?" Heljä kummasteli erikoista viritystä.
     "Me autetaan sinut alas", tiedotti Nuppu. "Asetu nyt koriin. Me laitoimme sinne tyynyjä, jotta siellä olisi mukavampi istuskella."
     Hämmentynyt Heljä autettiin koriin istumaan ja sitten jänikset alkoivat hilata Heljää koreineen hitaasti ja varmasti kohti maata. Se oli itse asiassa aika hauskaa. Kuin olisi ollut taas leikkivä lapsi. Ja aivan liian pian Hertta ja Bertta kohottautuivat ottamaan korin vastaan ja Heljä saapui turvallisesti maankamaralle.
     Paikalle pyrähti samassa nuorin jänissisaruksista, Tiuku, joka työnsi kottikärryjä.
     "Minä vien tätin!" pikkujänis ilmoitti tomerana ja pomppi innokkaasti ylös alas. Hertta ja Bertta nauroivat ja avustivat Heljän ylös korista ja istumaan kottikärryihin. Sekin oli pehmustettu tyynyillä ja lämmikkeenä oli vielä villahuopa. Loput sisaruksista laskeutuivat kiiveten alas puusta, jokaisella korit käsissään. Hertta, Bertta ja Tiuku lähtivät kuljettamaan Heljää pitkin metsäpolkua, jolla vanhemmat sisarukset kulkivat jo kaukana edellä koreineen. Lopulta he katosivat näkyvistä.
     "Minne ihmeeseen me olemme menossa?" Heljä taas kummasteli.
     "Kohta näet", sanoi Hertta salaperäisesti.
     He kulkivat yli sillan, läpi korpimetsän ja niityn laitaa. Niityn toisella puolella kasvoi Vadelmalehto.       Silloin Heljä tajusi, että he lähestyivät hänen naapurinsa Silkka Siilin kotia.
     Heljää kuljetettiin pitkin Silkan rönsyilevän puutarhan polkuja. He ohittivat vanhan käppyräisen omenapuun, joka kantoi vielä oksillaan punaisia omenoita sekä kauniin teekuppi-altaan, jossa oli kristallinkirkasta vettä.
     Lopulta he saapuivat pikkuruiselle aukealle, jota kehystivät värikkäät syyskukkaset. Ja Heljä henkäisi ihmetyksestä.
     Siellä keskellä aukeaa odotti hymyilevä Hyvälempi. Ja isolle sienelle oli koottu kaunis syyskattaus. Suurin ihmetys oli se, että kaikki oli täysin niinkuin Heljä oli suunnitellut! Oli kurpitsapiirakkaa, puolukkatorttuja, omenaleivoksia ja karpalopikkuleipiäkin. Pöytä oli koristeltu hienostuneesti ruskaisilla lehdillä ja hiipivää iltaa valaisivat puutarhaan ripustetut lyhdyt. Ja nyt Heljä huomasi, että hänen kultainen, lehtikuvioinen teeastiastonsakin oli aseteltu pöytään!
     "Voi ihmettä!" Heljä huudahti ja peitti kasvonsa siivillään. Hän ei ollut uskoa sitä todeksi!
     "Tervetuloa Heljä, sinun omille syksyisille teekutsuillesi!" Toivotti Hyvälempi.
     Hertta ja Bertta avustivat Heljän istumaan pöydän ääreen ja katosivat sitten yhdessä Tiukun kanssa puutarhan kätköihin.
     "Mi-mitä...", sopersi Heljä ja katsoi teepöytää silmät suurina. "Miten tämä on mahdollista? Kaikki on niinkuin suunnittelin!"
     Hyvälempi hymyili ystävänsä hämmästykselle.
     "Katsos...", aloitti Hyvälempi arvoituksellisuutta äänessään. "Sirri Punarinta oli löytänyt sinun teekutsusuunnitelmasi palaset lentelemässä tuulen mukana ja hän antoi ne minulle samalla, kun kävi kertomassa onnettomuudestasi. Silloin minä päätin toteuttaa sinun teekutsusi, sillä arvasin että olet kovin allapäin niiden peruuntumisen vuoksi. Minä ja lapset leivoimme koko eilisillan ja myöhään yöhön asti. Kokosimme myös teeainekset, mikä oli tietenkin hankalin osuus erityisesti kallioimarteen juuren osalta. Sitähän kasvaa vain kaukana Susiluolassa. Mutta sitten sattumalta Papu Oravalta löytyi vielä himpun verran kallioimarretta joten sekin saatiin selvitettyä! Silkka Siili lupasi auttaa myös, joten hän koristeli puutarhasta tämän satumaisen sopen kutsuille. Ja lapset toivat juuri sinun kultalehtisen teeastiastosi ja katoin sen pöytään."
     Heljä toljotti Hyvälempiä silmät säihkyen.
     "Näin suuresti ja ihanasti minua ei ole koskaan ennen yllätetty!" Hän sitten henkäisi ja pyyhkäisi silmäkulmastaan liikutuksen kyyneleen. Hyvälempi halasi ystäväänsä.
     Sitten he aloittivat syksyiset kello viiden teekutsut. Hyvälempi kaatoi teekuppeihin teetä ja kasasi lautaselle kaikkia pöydän herkkuja ja antoi ne Heljälle maisteltavaksi. Kaikki oli hyvää ja juuri sellaista kuin Heljä oli ajatellutkin.
     Sitten Heljä maistoi teetä. Se ei ollut samanlaista kuin viimeksi hänen maistaessaan reseptiään. Siinä oli jotain lisänä.
     "Mitä sinä olet laittanut tähän?" Ihmetteli Heljä. "Minulta jäi kirjoittamatta suunnitelmaan sekoituksen viimeinen ja täydentävä ainesosa."
     "Ai", Hyvälempi katsoi hämmentyneenä Heljää. "Tein sekoituksen sen kirjoittamasi ohjeen mukaan, enkä lisäillyt siihen mitään."
     "Et mitään?" Nyt Heljä hämmentyi. Hän maistoi teetä uudestaan pitkään ja hartaasti. Se oli täydellistä.
     Sitten Heljä ymmärsi.
     "Nyt taidankin tietää sen puuttuvan ainesosan, jota tähän vielä tarvittiin", hän sanoi pilke silmäkulmassa.
     "Mitä tarkoitat?" Ihmetteli Hyvälempi.
     "Viimeinen täydentävä ainesosa...", Heljä katsoi Hyvälempiä salaperäisesti. "Se on ystävyys."
     Heljä ja Hyvälempi nauroivat, kippistivät teekupeillaan ja joivat tuota täydellistä teetä.
     Ja se tosiaan maistui ystävyydeltä.

Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola || Metsäsydän Design

Nupun ja Talvikin syksyinen seikkailu

 

Oli kirpeä ja sumuinen syysaamu. Nuppu-jänis ja Talvikki-mäyrä olivat suunnitelleet jo kauan lähtevänsä tutkimaan syksyisen metsän aarteita ja nyt päivä oli juuri sopiva seikkailuun. Nupun äiti oli luvannut leipoa jotain hyvää kotiintuomisista. Nuppu laittoi päähänsä iloisen punaisen myssyn. Talvikki sitoi lämpimän keltaisen kaulahuivinsa kaulaan ja sujautti laukkuunsa mukaan myös pienen lyhdyn, sillä hän pelkäsi pimeää ja tahtoi varautua siihen, jos reissu venyisi. Nuppua huvitti Talvikin varustautuminen, mutta Talvikki halusi ehdottomasti pitää lyhtynsä mukana. Ja niin he olivat valmiita matkaan!

    "Toivottavasti löydetään vaikka omenia", Nuppu toivoi hartaasti, kun ystävykset kävelivät rapisevalla lehtipolulla. "On kai turha edes toivoa kurpitsoja, sillä ne ovat niin harvinaisia."
    "Sieniä nyt ainakin on metsä pullollaan", Talvikki totesi ja poimi laukkuunsa taas yhden karvarouskun. "Jos ei saada piirakkaa, niin ainakin sienikeittoa."
     Puut olivat pukeutuneet keltaiseen, oranssiin ja punaiseen. Myös maassa oli syksyn värihuntu yllä. Tuuli lauloi metsässä, kun he kuljeskelivat löytöretkellään. Aamun utuisuus hälveni ja metsä täyttyi syysauringon kirkkaudesta. Ilma oli silti mukavan raikas.
     Äkkiä Talvikki pysähtyi kuin taikaiskusta kivettyneenä.
    "Mitäs nyt?" kummasteli Nuppu.
    "Kuuletko tuon kummallisen äänen?" Talvikki kysyi pelokkaana. Polku heidän edessään teki jyrkän mutkan kallion taa ja sieltä kuului pahaenteistä rapinaa.
    "Jokin rapisee siellä...", Talvikin ääni värähti. "Tai kuuntele, ei jokin. Vaan jotkin." Se oli totta. Kuin suuri joukko kummallisia otuksia olisi kulkenut kallion takana, valmiina hyökkäämään.
    "Ai, minusta se kuulostaa siltä kuin siellä taputettaisiin", tuumaili Nuppu. "Kuuntele nyt! Melkein voin jo kuulla hurraahuudotkin: eläköön Nuppu, eläköön!"
     Talvikki tirskahti, mikä lievitti hieman hänen pelkoaan.
   "Tule, mennään katsomaan minkälaiset metsänolennot siellä taputtavat", Nuppu otti Talvikkia kädestä.
      Yhdessä he kävelivät kohti polunmutkaa ja kun he pääsivät kallion toiselle puolelle, kohtasivat he siellä nuo mysteeritaputtajat. Siellä kasvoi kauniina metsänä keltaisia haapapuita, joiden lehtiä tuuli värisytti. Siitä kuului hauska, taputtelumainen ääni.
    "Kiitoksia, kiitoksia, olitte hyvä yleisö!" Nuppu kiitteli ja kumarteli taputtaville puille.
    "Olet ihan hölmö", Talvikki nauroi.
    "Olet itsekin, ei kaikki outo aina tarkoita vaaraa", Nuppu sanoi.
     Talvikki nosti yhden maahan pudonneen haavan lehden. Se oli niin kauniin keltainen. Hän pisti sen laukkuunsa.
     Niin matka jatkui. He kulkivat pitkin kiemurtelevia pikkupolkuja, löytäen aina silloin tällöin jotain poimittavaa kuten sieniä, marjoja tai tammenterhoja. Erään mäntykankaan kivilohkareiden seassa he leikkivät hetken aikaa piilosta. Sieltä löytyikin hauskoja pikku koloja, joihin oli hyvä kätkeytyä.
     Evästauon he pitivät erään suuren sammaleisen kiven päällä istuskellen ja mutustellen hyvällä ruokahalulla Nupun äidin tekemiä herkullisia voileipiä. Retkellä ruoka maistui aina jotenkin paremmalta.

Kun he olivat taas jatkaneet matkaansa hetken aikaa, alkoi puiden takaa kuulua veden solinaa. He kulkivat eteenpäin sen johdattamina ja pian heitä vastassa oli kirkasvetinen ja kivinen joki. Ja mitä joen vastarannalla näkyikään!
    "Omenapuita!" huudahti Nuppu ilahtuneena. Ja totta tosiaan, joen varrella kasvoi villiomenapuita, oksat herkullisen punaisia omenoita pullollaan.
    "Tule!" Nuppu huudahti Talvikille ja alkoi loikkia ketterästi joen kiviä pitkin. Talvikkia huolestutti. Hän ei ollut niin ketterä kuin Nuppu ja jotkin kivistä olivat aika kaukana toisistaan. Nuppu oli jo ehtinyt vastarannalle ja poimi ensimmäisen omenan puusta. Hän maistoi sitä ja äännähti ilahtuneena.

    "Nämä ovat ihanan makeita!" hän iloitsi ja kääntyi katsomaan Talvikkia. "Tule nyt jo, Talvikki!"
    "En minä uskalla", Talvikki sanoi vaivaantuneena.
    "Uskallat, ei se ollut vaikeaa. Helppoa kuin heinän syönti!"
    "Ei ehkä sinulle, mutta en minä pääse niin helposti yli", sanoi Talvikki allapäin.
    "No, odota, minä autan sinut yli", Nuppu sanoi ja katseli ympärilleen. Sitten hän hoksasi maassa lojuvan pitkän kepin ja poimi sen käpäliinsä.
    "Tartu tähän", hän kehotti ja kurotti keppiä kohti Talvikkia.
     Talvikki epäröi hetken, mutta veti sitten syvään henkeä, tarttui kepin päähän ja astui ensimmäiselle kivelle. Hitaasti mutta varmasti, Nupun huutaessa kannustuksia Talvikki eteni jalat tutisten kiveltä kivelle. Osa niistä oli irtonaisia ja heilui uhkaavasti, kun niille astui, mutta silloin keppi oli tukena. Ja lopulta Talvikki asetti jalkansa tukevalle maankamaralle.
    "Sinä onnistuit!" Nuppu halasi ystäväänsä. "Sinä pystyt kyllä mihin vain, kunhan uskoisit itseesi enemmän."
     He ryhtyivät keräämään omenia ja muutama eksyi suuhunkin. Omenat tuoksuivat makeilta ja niiden pinta kiilteli kauniisti kasteesta.

Kun Nupun kori ja Talvikin laukku olivat pullollaan omenia, he jatkoivat vielä matkaa, Talvikki salaa hieman allapäin. Miksei hänkin voinut olla rohkea kuin Nuppu?
     Nuppu jutteli iloisesti heidän kulkiessaan, eikä huomannut Talvikin hiljaisuutta. Lämmittävät auringonsäteet kurkistelivat lehvästöjen takaa, lehdet tanssivat vienossa syysviimassa. He kulkivat värikkäässä lehdossa, luoden kuihtuneeseen heinikkoon kiemurtelevia kulkureittejä.
    "Tehdään tähän sokkelo", Nuppu keksi. "Ne ovat hauskoja, niitä me teemme usein siskojen ja veljen kanssa ja kilpaillaan kuka löytää ensin ulos."
    "Sokkeloihin on piilotettu keskelle aina jokin aarre", kertoi Talvikki. "Ainakin kirjoissa."
    "Millainen aarre?" Nuppu uteli.
    "No, yleensä kultaa, miekka tai kruunu, mutta joskus myös jotain hyvin yllättävää."
    "Tähän sokkeloon voisi piilottaa jonkin yllätyksen. Katso, laitetaan tähän keskelle omena. Sehän on kuin jalokivi, kun se on kiiltävä ja punainen."
    "Minä piilotan tämän keltaisen lehden", Talvikki kaivoi laukustaan haavan lehden. "Se on kultakolikko."
     He jatkoivat sokkelon luomista, tehden siitä hyvin hauskan ja haastavan.

    "Mitäs oranssia tuolla pilkistää?!" huudahti äkkiä tarkkasilmäinen Nuppu ja tähysteli kohti suurta, punehtunutta pihlajaa. "Tule, Talvikki!" Nuppu pinkoi korvat viuhuen pihlajan luo. Ja mitä sieltä löytyikään? Pihlajan juurella kasvoi oransseja, muhkeita kurpitsoja.
    "Täällä niitä nyt on!" kiljui Nuppu riemuissaan ja tanssi onnentanssia iloisena kuin jänis porkkanamaalla. Punainen myssy valahti hänen silmilleen ja hän kompastui maahan kurpitsojen sekaan. Hän nousi nauraen pystyyn ja jatkoi tanssiaan.
     Talvikkikin kiiruhti paikalle ja nosti yhden kauniin kurpitsan iloisena syliinsä. "Saamme sittekin kurpitsapiirakkaa!"
     Siinä kurpitsoja ihastellessa hoksasi Nuppu äkkiä puun juuressa salaperäisen kolon, joka kätkeytyi kasvillisuuden sekaan.
    "Katsopa tätä ihmeellistä koloa, Talvikki!" Nuppu huudahti.
    "Pääseeköhän tuosta satumaailmaan?" kysyi kirjoja rakastava Talvikki toiveikkaana.
    "Tai ehkä siellä on jotain hirvittävän jännittävää", toivoi Nuppu tiiraillen kolon pimeyteen. "Vaikka kummituksen pesä!"
    "Hui! Sittenhän nämä kurpitsatkin ovat varmaan sen ja se suuttuu meille, jos viemme ne pois!" Talvikki pelästyi ja pudotti säikähtäneenä kurpitsan käpälistään.
    "Olen aina halunnut ystävystyä kummituksen kanssa. Minä kurkkaan sisään!" Nuppu innostui ja pujahti koloon ennen kuin Talvikki ehti estellä.
     Talvikki jäi odottamaan Nupun tulevan pian ulos, mutta tätä ei näkynyt. Metsän halki kulki yksinäinen ja kolea viima. Se suhisutti puita aavemaisesti. Muuten oli täysin hiljaista. Ei kuulunut edes ystävällistä linnun viserrystä.
    "Nuppu! Onko kaikki kunnossa?!" Talvikki huuteli epäröivänä koloa kohti. Ei kuulunut pihahdustakaan vastaukseksi.
    "Oletko vielä siellä?!" Talvikin ääni värisi. Ei vastausta. Silloin Talvikki säikähti. Oliko Nupulle sattunut jotain? Jos kummitus oli syönyt Nupun suihinsa? Talvikki puisteli päätään. Ei, eivät kummitukset sellaista tee. Ne vain pelottelivat. Mutta entäpä hirviöt... Nuppu oli pulassa, hän tiesi sen. Ja hän oli ainoa, joka voisi auttaa.
     Talvikki veti syvään henkeä. Nyt oli aika olla tämän tarinan sankaritar. Yhtä rohkea kuin hänen lukemiensa kirjojen päähenkilöt. Hän puristi käpälänsä nyrkkiin, suoristi selkänsä, otti uhmakkaan ilmeen ja astui sisään.

Siinä samassa Talvikki putosi. Hän oli astunut tyhjään ja liukui alas pitkin multaista seinämää. Hän kiljaisi säikähdyksestä. Pudotus ei ollut onneksi kovin pitkä. Mutta siellä minne hän oli joutunut, oli pilkkopimeää.
    "Sattuiko sinuun?" kuului Nupun ääni pimeästä. "Täällä olikin onkalo. Mitenhän me pääsemme pois täältä?"
     Talvikki nousi seisomaan ja puisteli multaa turkistaan. Häntä vavisutti kaikki se pimeys, kaikki se tuntematon mikä siellä voisi olla kätköissä. Mutta nyt tulisi olla rohkea, vain niin tästä selvittäisiin.
    "Oletko koettanut hypätä?"
    "Joo, mutta en pääse tarpeeksi korkealle."
    "Kiipeä minun harteilleni ja koeta siitä", Talvikki keksi.
     Nuppu kiipesi haparoiden Talvikin harteille ja koetti hypätä. Siitä ei tullut mitään.
    "Mitä nyt?" Nuppu kysyi turhautuneena, kun oli mätkähtänyt takaisin onkalon pohjalle.
    "Hmm..." Talvikki mietti. "Mutta hei, minullahan on lyhtyni mukana!"
    "Ai niin, se sinun hupsu pikku lyhtysi!" Nuppu naurahti. "Kuka olisi arvannut, että sitä todellakin tarvittaisiin?"
     Talvikki penkoi laukkuaan ja löysi lopulta omenien, marjojen ja sienien alta lyhdyn ja tulitikut. Hän toivoi hartaasti, ettei valo paljastaisi mitään pelottavaa, sillä silloin he olisivat siellä loukussa sen kanssa.

Ja pian syttyi pieni liekki valaisemaan pimeyttä. Se loi turvallista, väreilevää valoa ympärilleen. Samalla he huomasivat jotain hyvin kaunista ja ihmeellistä. Luolan seinämiä koristivat liekin valossa kimmeltävät, salaperäisen violetit jalokivet. Niitä oli satoja. Se oli kuin violetti jalokivisali. Niin juhlava, niin koristeellinen. Suuria ja pieniä jalokiviä, rosoisia ja täysin sileitä. Kaikki ne loivat kynttilän valossa mystistä violettia hehkua onkaloon.
    "Vau...", Nuppu henkäisi. "Kuinka kaunista!"
    "Nuo ovat ametisteja!" Talvikki osasi kertoa. "Niitä oli eräässä lukemassani kirjassa."
    "Kuinka satumainen paikka! Oli onni onnettomuudessa, että putosimme tänne!" Nuppu totesi ihastuneena. "Ja katso, minä voin peilata itseäni ametistin pinnasta! Siellä näkyy monta Nuppua!" Suuren ametistikärjen pinnassa tosiaan heijastui Nupun kuvajainen lukuisia kertoja. "Saisinkohan niille kaikille erilaiset ilmeet, jos vaihtaisin ilmeitä niin nopsasti kuin pupu pyrähtää porkkanapuurolle?"
    "Tämä on kuin toinen ulottuvuus", Talvikin silmät kimmelsivät innostuksesta. Hän silitti sileän ametistin pintaa. "Ihmeellinen taikapaikka. Ja se on vain meidän!"
    "Totta, tästä ei kerrota muille", Nuppu oli ehdottomasti samaa mieltä. "Tämä on niin kaunis ja nämä kivet ovat olleet täällä varmaan vuosisatoja tai varmaan vuosituhansia! Ne kuuluvat tänne. Jos sana leviäisi tästä paikasta, voi olla että tämä kauneus tuhottaisiin. Kaikkihan haluaisivat itselleen jotain näin kaunista."
    "Me suojelemme tätä", Talvikki päätti vakaasti. "Joidenkin asioiden tulee säilyä koskemattomana."
     He ihailivat ametistionkaloa vielä hetken - heidän omaa salaista taikapaikkaansa.
    "Miten me pääsemme täältä pois?" Nuppu sitten pohti. "Emme yllä hyppäämään ja seinämät ovat liian jyrkät kiipeämiseen."
    "Hetkinen!" Talvikki äkkiä huudahti. "Minun kaulahuivini!"
    "Mitä siitä?"
    "Sen avulla pääsemme pois", selitti Talvikki. "Katso tuonne ylös. Siellä on juurakko, johon voi heittää huivin roikkumaan. Sen avulla voimme kiivetä ylös."
    "Sinulla sitten leikkaa!" sanoi Nuppu kunnioittavasti.
     Nuppu otti Talvikin huivin, hyppäsi ja heitti huivia kohti juurakkoa. Se vaati muutaman kerran ennen kuin se onnistui.
    "Sinne meni! Nyt kiivetään."
     Varoen ja pikkuhiljaa he kiipesivät vuoronperään kohti vapautta. Salainen ametistionkalo jäi taakse pimentoon.

    "Peitetään vielä kolon suu jollain", ehdotti Talvikki. "Niin tämä pysyy vain meidän salaisuutenamme."
     He keräsivät kiviä ja keppejä, joiden avulla kolon suu jäi piiloon. Kukaan ei olisi arvannut, että siinä oli ylpäätään mitään koloa.
    "Olipa se seikkailu", Talvikki sitten sanoi. "Jännittävä ja ihmeellinen! Sellaisen olen aina halunnut kokea."
    "Ja sinä todella olit päivän sankaritar!" Nuppu halasi Talvikkia. "Toimit tosipaikan tullen tehokkaasti kuin talviturkin teko."
    "Oikeasti minua kyllä pelotti aivan kamalasti", tunnusti Talvikki.
    "Sitä suuremmalla syyllä", totesi Nuppu. "On paljon rohkeampaa toimia vaikka pelottaa kuin että ei tuntisi ollenkaan pelkoa."
     Talvikki punastui, mutta oli mielissään.

Ja niin he lähtivät kulkemaan iloisesti rupatellen kohti kotia, kori ja laukku pullollaan syksyn antimia ja molemmilla sylissään suuret kurpitsat. Ja kaikkein paras matkamuisto oli heidän yhteinen violetti salaisuutensa, joka on nyt myös sinun salaisuutesi. Ethän kerro siitä kenellekään?

Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola || Metsäsydän Design