Joulukuu oli vuoden kiireisintä aikaa myös Papu Oravalle, totta tosiaan. Ei siksi, että hän olisi hirveällä tohinalla siivonnut, kokannut tai suunnitellut hienoja joulujuhlia. Ei, hän oli seikkailija ja tavaroiden keräilijä, osaatko siis arvata mikä piti hänet niin kiireisenä joulukuussa? Hän tietenkin etsi ja toimitti joululahjatoiveita!
Kun joulu alkoi lähestyä, kirjasivat Sysimetsän eläimet ylös joululahjatoiveita ja kiikuttivat ne postinjakelulaatikoihin. Innokkaimmat kirjoittivat omansa heti joulukuun alussa, mutta toisilla taas kirjeen laatiminen jäi aivan viimetippaan.Postinjakaja Virma Rusakko oli Papun seikkailijaystävä ja yhdessä he lukivat lahjatoiveet ja hankkivat lahjat lähimetsistä ja joskus vähän kauempaakin. Palkkioksi aherruksestaan he saivat kaikenlaista pientä ja suurta, riippuen siitä kuinka hankalia lahjat oli löytää. Papulle kelpasivat mieluiten pähkinät, säilykesienet ja tulitikut.
Mutta palatkaamme takaisin tarinan pariin. Jouluun oli enää muutama päivä ja Virma Rusakko oli juuri noutanut viimeiset toivekirjeet, joita he nyt tutkivat Papun kanssa ja tekivät suunnitelmia.
"Nuppu rohkenee toivoa kahta kirjaa, koska on kuulemma ainakin yrittänyt olla kunnolla ja kiltisti", luki Papu. "Hänellä jää kirjeen kirjoittaminen aina näin viime tinkaan, koska hän ei millään osaa päättää toivettaan, niitä kun olisi niin paljon. Satatieto Pöllövanhus taas toivoo rasiallista hyvää marmeladia."
"Haluatko arvata Heljä Harakan toiveen?" Virma kysyi Heljän kirjettä silmäillen.
"Ei minun tarvitse", virnisti Papu. "Hän toivoo joka vuosi ristikkolehteä."
"Totta", Virma naurahti ja jatkoi kirjeiden selaamista. "Hyvälempille uusi huopa, Bertalle hyvät vesivärit ja sivellin..."
"Tästä tulee hankalaa", Papu luki taas uutta kirjettä. "Pippa Hiiri toivoo hiiren kokoisia taivutuspihtejä."
"Ai, ai...", Virma näytti mietteliäältä. "Tulee pitkä reissu. Luultavasti joudumme etsimään pihtejä joulumarkkinoilta Suurmetsästä tai jostain rompepuodista."
"Täytyy lähteä matkaan jo tänään", Papu totesi ja tunki kirjeet laukkuunsa. "Muuten jäävät lahjat saamatta."
Niin valmistauduttiin matkaan. Se sujui joutuisasti, sillä ystävykset olivat niin kokeneita kulkijoita. He tiesivät tarkalleen mitä tarvikkeita ja millaisia eväitä tarvittaisiin matkanteossa.
Koska Virmalla oli pidemmät jalat kuin Papulla, matkusti Papu Virman selässä. Pitkäkoipinen rusakko suorastaan liisi läpi lumisten niittyjen ja metsien.
Evästauolla Papu tutkaili kirjeitä.
"Ehkä paras olisi aloittaa Kiertävistä kirjavankkureista. Minun tietoni mukaan ne ovat Käpälämäen metsässä, jonne ei ole enää pitkästi. Kanervametsässä taas on pikkuruinen makeispuoti, josta saa aikamoisen hyvää marmeladia, siitä Satatieto pitää varmasti. Suurmetsästä saammekin loput toiveet."
"Saamme kaiken kokoon huomiseen mennessä ja sinulle jää hyvin aikaa palata Sysimetsään", tuumaili Virma ja rouskutti omenaa. "Minäkin ehdin hyvin Takametsään perheeni luo joulun juhlintaan."
Niin oli sovittu, että Virma lähtisi Suurmetsästä kohti Takametsää, josta hän oli alun alkaen kotoisin ja jonne hän joka joulu palasi perheensä pariin. Papu, joka oli orpo, vietti joulun Sysimetsässä ystävien kesken.
Matka Käpälämäen metsään oli helppo. Sinne kuljettiin suoraan pitkin yhtä ja samaa kinttupolkua. Ja Papun kuulema piti paikkansa. Pienelle metsäaukealle oli leiriytynyt Kiertävät kirjavankkurit. Ne kulkivat tietyin väliajoin metsästä metsään.
"Tervehdys Papu ja Virma!" huudahti nuotion äärellä istuskeleva tuttu kauppias Jeppe Kettu. "Tulkaa toki tänne tulen ääreen lämmittelemään. Lahjareissullako sitä ollaan?"
"Silläpä niin", totesi Virma ja lämmitteli käpäliään tulen kajossa.
"Pari kirjaa tarvittaisiin", Papu sanoi.
"Jaahas. Millaista kirjaa saisi olla? Runoa? Tietosanakirjaa?" kysyi Jeppe ja ojensi Papulle ja Virmalle mukilliset kuumaa teetä.
Papu kaiveli lahjalistan laukustaan ja luki: "Kielletyn kanikammion kronikoita osat 1 ja 2."
"Oivallinen kirjamaku", ilahtui Jeppe. "Kyllä ne minulta tuolta hyllystä löytyvät."
He joivat teensä vaihtaen samalla kuulumisia ja sitten Jeppe kävi etsimässä kirjat vankkureista. Papu maksoi ne perunapussilla ja kahdella pullollisella mustetta.
"Jouhevaa matkaa ja verratonta joulua!" Jeppe toivotti, kun Papu ja Virma lähtivät taas liikkeelle.
"Tänään ehditään vielä Kanervametsään makeispuotiin ja vähän matkaa kohti Suurmetsää", Virma totesi loikkiessaan upottavassa hangessa.
Kanervametsässä oli kaunis pieni kylä, jossa oli kotoisia pikkupuoteja. Niitä olisi tutkinut ihan mielellään läpikotaisin, jos aikaa vain olisi ollut enemmän.
Sokeritaivaan makeispuoti oli nimensä mukaisesti varsin makea paikka. Siellä leijaili huumaavan sokerinen tuoksu ja hyllyt notkuivat nekuista, kakkusista, toffeista, tryffeleistä, vaahtokarkeista ja kaikenlaisista muista taivaallisista herkuista. Marmeladejakin oli tarjolla vaikka minkälaista.
"Sopisiko vadelma tai lakka?" Virma mietti tutkien valikoimaa.
"Hmm...", Papu silmäili rasioita. "Ahaa, katsos tuota! Tuossa rasiassa on useita erilaisia makuja! Eikö se olisi kiva lahja!"
"Kyllä, se on mainio", Virma totesi. "Käyn ostamassa sen ja parit vaahtokarkit evääksi ja sitten nokat kohti Suurmetsää!"
Suurmetsään oli matkaa ja ystävykset viettivät yön pienen luolan suojissa. He makoilivat nuotion lämmössä, paistoivat nauriita sekä makeispuodista ostetut vaahtokarkit ja kertoivat toisilleen hauskoja ja jännittäviä juttuja. Näistä hetkistä Papu piti kaikista eniten matkoillaan. Leirielämälle ei mikään vetänyt vertoja.
Seuraavana päivänä ystävykset saapuivat Suurmetsään. Suurmetsän joulumarkkinat olivat aikamoinen kokemus. Niitylle oli koottu aika joukko jos jonkinlaisia kojuja. Sieltä saattoi löytää vaikka mitä jouluisia asioita, kuten piparkakkusia, kransseja, mehiläisvahakynttilöitä tai villasukkia. Mutta siellä saattoi törmätä aivan eriskummallisiinkin juttuihin, kuten kirjailtuihin pölyrätteihin, vanhoihin kanteleen kieliin tai avaimiin, jotka eivät sopineet mihinkään. Koskaan ei voinut olla varma mitä siellä tulisi vastaan.
"Pidä silmäsi auki taivutuspihtien varalta", muistutti Papu Virmaa. "Olisi huippu juttu, jos kaikki loput lahjat löytyisivät täältä."
Ensiksi ystävykset suuntasivat läheisen käsityökojun ääreen. Kaikenlaisten tossujen, liinojen ja hattujen joukosta löytyi lopulta myös huopia. He valitsivat Hyvälempille huovan, jossa oli valkoisia ja vaaleanpunaisia ruutuja.
Heljän ristikkolehti löytyi kätevästi lehtikauppiaan kojulta.
"Otetaan kaikista paksuin, niin Heljälle riittää siinä puuhattavaa", Virma päätti.
Heidän etsiskellessään taidekojua, huomasi tarkkasilmäinen Papu jotain, mikä sai hänet pompahtamaan innostuksesta.
"Rompetta ja Rojua" mainostavan kojun tavarapaljoudessa pilkotti oikea onnenpotku: taivutuspihdit ja juuri hiiren kokoiset! Eivätkä ne olleet kalliitkaan. He maksoivat niistä vain pussillisen puurohiutaleita.
Vesivärit ja sivellinkin löytyivät pian taidekojulta ja niin olivat kaikki lahjat kasassa.
Koska lahjat olivat löytyneet niin joutuin, päättivät Papu ja Virma palkita itsensä joulun ajan urakasta, jonka loppu alkoi nyt häämöttää.
He joivat kupilliset kaakaota, söivät suuret kulholliset riisipuuroa (Virma sai yllätyksekseen mantelin ja voitti onnekkaasti herkullisen hedelmäkakun) ja huvittelivat useita kierroksia napakelkan kyydissä.
Hämärä alkoi hiipiä maisemaan, kun ystävysten tiet erkanivat.
"Taas on vuosi paketissa", Papu totesi. "Hyvää työtä Virma kamuseni!"
"Samoin Papu veikkoseni!" Virma halasi ystäväänsä ja ojensi tälle paketin. "Turvaisaa kotimatkaa ja vietä oikein metka joulu."
"Saat sinäkin minulta jotain", Papu virnisti ja antoi Virmalle vastapaketin. "Hyvää matkaa ja pidä lystiä perheesi kanssa."
"Sen teen. Heippuli hei!" Virma puolestaan virnisti, iski silmää ja lähti pinkomaan pitkillä kintuillansa kohti kotiaan.
Papu taas kääntyi päinvastaiseen suuntaan ja lähti kulkemaan kohti Sysimetsää. Matka sujui joutuisasti mukavan leudossa talvi-illassa. Papu vihelteli tallustellessaan narskuvassa lumessa. Hän haaveili Hyvälempin ja Heljän loihtimasta jouluateriasta ja loikoilusta lämpimän takkatulen ääressä. Olisi ihana päästä lepäämään kiireisen joulukuun jälkeen.
Kun ilta vaipui lopulta yöhön, sytytti Papu nuotion ja kaivoi sitten lumeen kolon. Sinne hän asetteli kuusenoksia ja paksun matkatäkin. Se oli ihan mukava ja kotoisa pesä ja nuotio loi tunnelmallista valaistusta koko yön. Papu piti nuotioista, sillä tuli tuntui elävältä olennolta. Siksi hän tunsi, ettei ollut yksin, kun vain tuli loimusi vieressä. Hän ei pitänyt kovinkaan paljon yksin olosta, sillä tunsi olevansa kuin hukassa silloin. Tulen vartioidessa vieressä oli helppo nukahtaa matkapesään.
Kun seuraava aamu alkoi hiljalleen valjeta, Papu peitteli kytevät hiillokset lumella ja lähti matkaan. Hän kulki rivakasti, sillä huomenna oli jo jouluaatto ja hän ei millään kyennyt kulkemaan yhtä nopeasti kuin Virma. Papu arvioi, että häneltä kestäisi matkassa puolet kauemmin kuin Virmalla. Hän pääsisi perille illaksi ja saisi toimitettua lahjat ajoissa.
Iltapäivällä Papu huomasi kuitenkin jotain, mikä sai hänet huolestuneeksi. Taivaalta alkoo leijailla lumihiutaleita. Se ei vielä sinänsä häntä huolettanut vaan se, että lumisade alkoi pian käydä sankemmaksi. Samalla hyytävä pohjoistuuli alkoi yltyä.
Pian Papu huomasi kulkevansa hirvittävässä lumimyrskyssä. Hänen ympärillään tuiskusi ja tuiversi. Eteen tuskin näki ja Papun tuoreet jalanjäljet peittyivät miltei heti lumeen. Papu alkoi menettää suuntavaistoaan, kun ympärillä näkyi vain valkeaa, sakeaa lumisadetta.
"Täytyy... päästä... suojaan...", Papu huohotti taistellessaan kulkuaan eteenpäin siinä myrskyssä.
Hetken rämmittyään Papu törmäsi kuuseen. Se oli tuuhea ja jykevä kuusi ja Papu erotti juuri ja juuri kuinka kuusen alimpien oksien alle muodostui pieni suojaisa onkalo. Hän ryömi sinne ja kaivautui syvälle lumeen. Siellä hän kääriytyi tiukasti matkatäkkiinsä ja jäi odottamaan.
Myrsky ei ottanut laantuakseen. Tuli pimeä ja Papu totesi, että ei olisi mitään asiaa lähteä enää liikkeelle tänään. Olisi yövyttävä siinä. Pieni huoli hiipi Papun mieleen.
"Mitä jos en ehdi ajoissa Sysimetsään?" hän päästi ilmoille tuon epämieluisan ajatuksen.
Kukaan ei vastannut hänelle.
Lumimyrsky oli laantunut aamuun mennessä. Papu kaivautui suojastaan puhtaan valkeaan maailmaan. Oli jouluaatto.
Ei ollut aikaa vitkasteluun. Papu koetti paikantaa sijaintiaan, mutta ympärillä kohoava metsä ei näyttänyt tutulta.
"Sysimetsä on pohjoisessa", Papu sitten tuumasi. "Jos lähden kulkemaan sinne, niin ehkä päädyn tuttujen taivalten piiriin ennemmin tai myöhemmin." Papu silmäili ymärillä kasvavia puita. "Katsotaan... aivan, näen kuinka puissa kasvaa tuolla puolen harvemmin oksia. Siellä on siis pohjoinen."
Papu vilkutti hyvästit kuuselle, jonka suojissa oli viettänyt yönsä ja lähti sitten kiireenvilkkaa kulkemaan kohti pohjoista.
Mutta vaikka hän kulki monen tunnin taipaleen, ei häntä vastaan tullut laisinkaan tuttuja seutuja. Eikä myöskään ketään toista eläintä, jolta kysyä neuvoa. Koko metsä oli valkea ja hiljainen. Ja myös kovin kylmä. Sen Papu nyt huomasi.
"Ehkä ylhäältä puusta voisi tähystellä tuttuja maamerkkejä", Papu mietti ja lähti kapuamaan ketterästi pitkin kuusen runkoa aivan latvaan asti.
Mutta tähystellessään edessä avautuvaa maisemaa, oli Papun todettava, että koko metsä oli tuiki tuntematon. Se jatkui taivaanrantaan saakka.
Papu hyppeli puusta puuhun nopeuttaakseen matkaansa. Se oli uuvuttavaa, mutta jos hän sillä tavalla onnistuisi vielä pääsemään tänään Sysimetsään, oli se sen arvoista.
Pimeä alkoi pikkuhiljaa laskeutua, mikä hankaloitti suunnistamista.
Lopulta Papun oli pidettävä tauko, sillä hän oli hirvittävän hengästynyt ja väsynyt. Hän jäi istumaan kuusen oksalle ja otti laukustaan viimeisen pähkinän. Sitä syödessään alkoi häneen hiipiä epätoivo.
"Miten surkea aattoillasta tuleekaan, kun lahjoja ei ole", Papu murehti. "On aivan kamalaa tuottaa pettymys näin tärkeässä asiassa."
Pimeää maisemaa katsellessaan Papu pohti mitä tulisi tehdä. Oliko hän vain suuntaamassa vielä pahemmin eksyksiin? Oliko mitään järkeä enää jatkaa matkaa siinä pimeydessä?
Tilanne vaikutti toivottomalta. Pakkanen kiristyi niin, ettei paksu turkkikaan tahtonut pitää kylmää loitolla. Papu piiloutui kuusen oksien suojaan ja kaiveli laukustaan esiin matkatäkin ja lisäksi Hyvälempin huovan. Se toi lämpöä ja myös lohtua siihen toivottomaan tilanteeseen. Papu kietoutui tiukasti peitteiden uumeniin ja nosti sitten katseensa kohti öistä taivasta. Pakkanen sai tähdet tuikkimaan kirkkaammin.
Siinä yksin yössä, eksyksissä, Papu tunsi itsensä niin kovin pieneksi ja orvoksi. Kuin koko maailma olisi hylännyt hänet. Koti oli kaukana ja hän yksin hukassa pimeydessä. Hän oli pieni orpo orava, eikä hän tiennyt mitä tulisi tehdä.
Papun silmät alkoivat pikkuhiljaa lupsua kiinni. Huopa lämmitti mukavasti ja päivä oli ollut raskas.
Juuri kun hän oli sulkemassa silmänsä uneen, hän havahtui outoon vihertävään kajoon. Se sai hänet räväyttämään silmänsä auki ja näky, joka oli häntä vastassa, oli kerrassaan taianomainen.
Öisellä taivaalla tanssivat vihreät ja punaiset revontulivanat kuin rohkaisevina ja uskollisina ystävinä. Ne kulkivat kauas yli metsän selän kohti taivaanrantaa. Ja se humina. Ne humisivat tanssin tahdissa, aivan kuin ne olisivat laulaneet. Papu höristi korviaan ja kuunteli.
Lapsonen, voi lapsonen
Niin urhea ja vahva
Usko omaan voimaasi
Niin et yksin oo
Sun selustaasi aina
Turvaa sydämesi taika
Luota itseesi
Omaan voimaasi
Ääni sydämesi
Sinun oppaasi
Kulkee aina kanssasi
Johdattaa sinut kotiisi
"Minun on seurattava niitä!" Papu henkäisi. "Tiedän sen. Revontulet johdattavat minut kotiin!" Papu tunsi sen kaiken lämpimänä läikähdyksenä sydämessään asti.
Hän sulloi jännittyneenä täkin ja huovan laukkuunsa ja lähti hurjaa kyytiä hyppelemään puusta puuhun revontulten johdattamana. Hän tunsi olonsa vahvaksi ja päättäväiseksi. Kaikki uupumus ja epätoivo olivat kadonneet hänestä. Hän tiesi pääsevänsä kotiin ystäviensä luo.
Ja totta tosiaan, pian alkoivat maisemat revontulten alla käydä tutuiksi. Sysimetsä oli aivan lähellä. Papu suorastaan lensi kohti jänisperheen kotia, mihin oltiin kokoonnuttu viettämään joulua. Siellä se jo näkyikin, suuren kuusen kanto, jonka alla jänisperhe asui. Ikkunasta tulvi pimeään kotoisaa valoa ja piipusta tuprutti savua.
Kun Papu avasi oven ja astui sisään, riensivät kaikki oikopäätä hänen luokseen. Ilman täyttivät huolestuneet kyselyt ja Papulle ojennettiin huopa ja mukillinen lämmintä glögiä.
"Olimme hirvittävän huolissamme!" Hyvälempi ohjasi Papun takkatulen ääreen istumaan. "Ilta pimeni ja sinua ei vain kuulunut."
"Ei hätää, kaikki lahjat ovat täällä", Papu rauhoitteli ja taputti laukkuaan.
"Lahjat?" Hyvälempi hämmentyi. "Ei, emme me lahjoista olleet huolissamme vaan sinusta!"
"Minusta?" Papu puolestaan hämmentyi.
"Pelkäsimme, että olit jäätynyt patsaaksi tai pudonnut pohjattoman kuilun pohjalle tai sitten joutunut petolauman kynsiin!" Nuppu huudahti.
"Äläpä nyt liioittele, Nuppu", Hyvälempi toppuutteli ja kääntyi taas Papun puoleen. "Olet aina ennen tullut ajoissa joulun matkaltasi. Tottakai me säikähdimme, että jotain on tapahtunut!"
"Itse asiassa jotain tapahtuikin", Papu totesi. "Kertoisin siitä mieluusti, mutta ensin haluaisin vain juhlia joulua."
"Me emme aloittaneet ilman sinua", sanoi Heljä Harakka, joka riisui juuri essua yltään. "Jouluateria on nyt valmis! Tervetuloa pöytään!"
Heljä ja Hyvälempi olivat loihtineet kerrassaan upean jouluaterian, jossa oli kaikkien juhlijoiden lempiherkkuja, kuten porkkanalaatikkoa, pähkinämureketta ja sienikastiketta. Ateria oli hauska ja lämminhenkinen tapaus ja kaikki söivät itsensä kylläisiksi. Silti vatsoihin mahtui vielä kinuskilla ja puolukoilla päällystettyä jälkiruokakakkua.
Jälkiruoan lomassa Papu ojensi vaivihkaa laukkunsa Ruusulle ja iski silmää. Ruusu nyökkäsi ja lähti laukun kanssa keittiöstä kenenkään huomaamatta.
Kun kakusta syötiin viimeisiä murusia, kuului oleskeluhuoneesta Ruusun yllättynyt huuto:
"Tulkaa äkkiä tänne! Kuusen alle on ilmestynyt lisää lahjapaketteja!"
Koko konkkaronkka kokoontui kuusen ääreen ihastelemaan lahjoja. Nuppu, Hertta, Bertta ja Tiuku ryhtyivät jakamaan niitä. Ja voi sitä touhua ja tohinaa. Lahjapapereita revittiin, nauhoja nyittiin ja joka suunnasta kuului ihastuneita huudahduksia.
"Ihanaa, pääsen ratkomaan uusia ristikoita!" Heljä totesi iloisena.
"Tiesin, että olen ollut tarpeeksi kiltti!" Nuppu halasi uusia kirjojaan.
"Vau! En malta odottaa, että pääsen verstaalle puuhailemaan!" Pippa ihaili taivutuspihtejään.
Satatieto istuskeli keinutuolissa ja söi jo tyytyväisenä lahjaksi saamiaan marmeladeja.
Papu avasi Virman antaman lahjan ja henkäisi yllättyneenä. Arvaatko mikä lahja se oli? Se oli kaunis lumisadepallo, jonka sisällä kohosi talvinen kuusimetsä - ja mikä erikoisinta: kuvun pinta hohti valoa vasten kuin tanssivat revontulet.
Se oli totisesti joulun taikaa.
Lumimyrsky oli laantunut aamuun mennessä. Papu kaivautui suojastaan puhtaan valkeaan maailmaan. Oli jouluaatto.
Ei ollut aikaa vitkasteluun. Papu koetti paikantaa sijaintiaan, mutta ympärillä kohoava metsä ei näyttänyt tutulta.
"Sysimetsä on pohjoisessa", Papu sitten tuumasi. "Jos lähden kulkemaan sinne, niin ehkä päädyn tuttujen taivalten piiriin ennemmin tai myöhemmin." Papu silmäili ymärillä kasvavia puita. "Katsotaan... aivan, näen kuinka puissa kasvaa tuolla puolen harvemmin oksia. Siellä on siis pohjoinen."
Papu vilkutti hyvästit kuuselle, jonka suojissa oli viettänyt yönsä ja lähti sitten kiireenvilkkaa kulkemaan kohti pohjoista.
Mutta vaikka hän kulki monen tunnin taipaleen, ei häntä vastaan tullut laisinkaan tuttuja seutuja. Eikä myöskään ketään toista eläintä, jolta kysyä neuvoa. Koko metsä oli valkea ja hiljainen. Ja myös kovin kylmä. Sen Papu nyt huomasi.
"Ehkä ylhäältä puusta voisi tähystellä tuttuja maamerkkejä", Papu mietti ja lähti kapuamaan ketterästi pitkin kuusen runkoa aivan latvaan asti.
Mutta tähystellessään edessä avautuvaa maisemaa, oli Papun todettava, että koko metsä oli tuiki tuntematon. Se jatkui taivaanrantaan saakka.
Papu hyppeli puusta puuhun nopeuttaakseen matkaansa. Se oli uuvuttavaa, mutta jos hän sillä tavalla onnistuisi vielä pääsemään tänään Sysimetsään, oli se sen arvoista.
Pimeä alkoi pikkuhiljaa laskeutua, mikä hankaloitti suunnistamista.
Lopulta Papun oli pidettävä tauko, sillä hän oli hirvittävän hengästynyt ja väsynyt. Hän jäi istumaan kuusen oksalle ja otti laukustaan viimeisen pähkinän. Sitä syödessään alkoi häneen hiipiä epätoivo.
"Miten surkea aattoillasta tuleekaan, kun lahjoja ei ole", Papu murehti. "On aivan kamalaa tuottaa pettymys näin tärkeässä asiassa."
Pimeää maisemaa katsellessaan Papu pohti mitä tulisi tehdä. Oliko hän vain suuntaamassa vielä pahemmin eksyksiin? Oliko mitään järkeä enää jatkaa matkaa siinä pimeydessä?
Tilanne vaikutti toivottomalta. Pakkanen kiristyi niin, ettei paksu turkkikaan tahtonut pitää kylmää loitolla. Papu piiloutui kuusen oksien suojaan ja kaiveli laukustaan esiin matkatäkin ja lisäksi Hyvälempin huovan. Se toi lämpöä ja myös lohtua siihen toivottomaan tilanteeseen. Papu kietoutui tiukasti peitteiden uumeniin ja nosti sitten katseensa kohti öistä taivasta. Pakkanen sai tähdet tuikkimaan kirkkaammin.
Siinä yksin yössä, eksyksissä, Papu tunsi itsensä niin kovin pieneksi ja orvoksi. Kuin koko maailma olisi hylännyt hänet. Koti oli kaukana ja hän yksin hukassa pimeydessä. Hän oli pieni orpo orava, eikä hän tiennyt mitä tulisi tehdä.
Papun silmät alkoivat pikkuhiljaa lupsua kiinni. Huopa lämmitti mukavasti ja päivä oli ollut raskas.
Juuri kun hän oli sulkemassa silmänsä uneen, hän havahtui outoon vihertävään kajoon. Se sai hänet räväyttämään silmänsä auki ja näky, joka oli häntä vastassa, oli kerrassaan taianomainen.
Öisellä taivaalla tanssivat vihreät ja punaiset revontulivanat kuin rohkaisevina ja uskollisina ystävinä. Ne kulkivat kauas yli metsän selän kohti taivaanrantaa. Ja se humina. Ne humisivat tanssin tahdissa, aivan kuin ne olisivat laulaneet. Papu höristi korviaan ja kuunteli.
Lapsonen, voi lapsonen
Niin urhea ja vahva
Usko omaan voimaasi
Niin et yksin oo
Sun selustaasi aina
Turvaa sydämesi taika
Luota itseesi
Omaan voimaasi
Ääni sydämesi
Sinun oppaasi
Kulkee aina kanssasi
Johdattaa sinut kotiisi
"Minun on seurattava niitä!" Papu henkäisi. "Tiedän sen. Revontulet johdattavat minut kotiin!" Papu tunsi sen kaiken lämpimänä läikähdyksenä sydämessään asti.
Hän sulloi jännittyneenä täkin ja huovan laukkuunsa ja lähti hurjaa kyytiä hyppelemään puusta puuhun revontulten johdattamana. Hän tunsi olonsa vahvaksi ja päättäväiseksi. Kaikki uupumus ja epätoivo olivat kadonneet hänestä. Hän tiesi pääsevänsä kotiin ystäviensä luo.
Ja totta tosiaan, pian alkoivat maisemat revontulten alla käydä tutuiksi. Sysimetsä oli aivan lähellä. Papu suorastaan lensi kohti jänisperheen kotia, mihin oltiin kokoonnuttu viettämään joulua. Siellä se jo näkyikin, suuren kuusen kanto, jonka alla jänisperhe asui. Ikkunasta tulvi pimeään kotoisaa valoa ja piipusta tuprutti savua.
Kun Papu avasi oven ja astui sisään, riensivät kaikki oikopäätä hänen luokseen. Ilman täyttivät huolestuneet kyselyt ja Papulle ojennettiin huopa ja mukillinen lämmintä glögiä.
"Olimme hirvittävän huolissamme!" Hyvälempi ohjasi Papun takkatulen ääreen istumaan. "Ilta pimeni ja sinua ei vain kuulunut."
"Ei hätää, kaikki lahjat ovat täällä", Papu rauhoitteli ja taputti laukkuaan.
"Lahjat?" Hyvälempi hämmentyi. "Ei, emme me lahjoista olleet huolissamme vaan sinusta!"
"Minusta?" Papu puolestaan hämmentyi.
"Pelkäsimme, että olit jäätynyt patsaaksi tai pudonnut pohjattoman kuilun pohjalle tai sitten joutunut petolauman kynsiin!" Nuppu huudahti.
"Äläpä nyt liioittele, Nuppu", Hyvälempi toppuutteli ja kääntyi taas Papun puoleen. "Olet aina ennen tullut ajoissa joulun matkaltasi. Tottakai me säikähdimme, että jotain on tapahtunut!"
"Itse asiassa jotain tapahtuikin", Papu totesi. "Kertoisin siitä mieluusti, mutta ensin haluaisin vain juhlia joulua."
"Me emme aloittaneet ilman sinua", sanoi Heljä Harakka, joka riisui juuri essua yltään. "Jouluateria on nyt valmis! Tervetuloa pöytään!"
Heljä ja Hyvälempi olivat loihtineet kerrassaan upean jouluaterian, jossa oli kaikkien juhlijoiden lempiherkkuja, kuten porkkanalaatikkoa, pähkinämureketta ja sienikastiketta. Ateria oli hauska ja lämminhenkinen tapaus ja kaikki söivät itsensä kylläisiksi. Silti vatsoihin mahtui vielä kinuskilla ja puolukoilla päällystettyä jälkiruokakakkua.
Jälkiruoan lomassa Papu ojensi vaivihkaa laukkunsa Ruusulle ja iski silmää. Ruusu nyökkäsi ja lähti laukun kanssa keittiöstä kenenkään huomaamatta.
Kun kakusta syötiin viimeisiä murusia, kuului oleskeluhuoneesta Ruusun yllättynyt huuto:
"Tulkaa äkkiä tänne! Kuusen alle on ilmestynyt lisää lahjapaketteja!"
Koko konkkaronkka kokoontui kuusen ääreen ihastelemaan lahjoja. Nuppu, Hertta, Bertta ja Tiuku ryhtyivät jakamaan niitä. Ja voi sitä touhua ja tohinaa. Lahjapapereita revittiin, nauhoja nyittiin ja joka suunnasta kuului ihastuneita huudahduksia.
"Ihanaa, pääsen ratkomaan uusia ristikoita!" Heljä totesi iloisena.
"Tiesin, että olen ollut tarpeeksi kiltti!" Nuppu halasi uusia kirjojaan.
"Vau! En malta odottaa, että pääsen verstaalle puuhailemaan!" Pippa ihaili taivutuspihtejään.
Satatieto istuskeli keinutuolissa ja söi jo tyytyväisenä lahjaksi saamiaan marmeladeja.
Papu avasi Virman antaman lahjan ja henkäisi yllättyneenä. Arvaatko mikä lahja se oli? Se oli kaunis lumisadepallo, jonka sisällä kohosi talvinen kuusimetsä - ja mikä erikoisinta: kuvun pinta hohti valoa vasten kuin tanssivat revontulet.
Se oli totisesti joulun taikaa.
Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola