Eräänä erikoisen kauniina syyspäivänä kello viideltä, Heljä-harakan nauttiessa teetä kattoterassillaan, tuli hänen mieleensä aivan yllättäen suurenmoinen idea, juuri niinkuin suurenmoisten ideoiden on tapana tulla mieleen aivan äkkiarvaamatta. Ehkä ajattelet, että se oli jotain sen kaltaista kuin jokin uusi harrastus tai äkkilähtö matkalle. Mutta ehei.
Kun Heljä katseli kaikessa rauhassa kattoterassilla alla levittäytyvää ruskaista maisemaa, nauttien samalla pehmeää jasmiiniteetä ja kermaleivosta, tuli hänen mieleensä, että hän haluaisi jakaa jonkun kanssa tämän täydellisen hetken. Syksyn, teen ja leivoksen. Ja sitä varten hänen tulisi järjestää syksyiset teekutsut! Ja Heljä tiesi heti kenet hän tahtoi kutsua. Hyvälempi, suuren jänisperheen äiti, oli hänen sydänystävänsä ja tämä varmasti rakastaisi tulla vieraaksi teekutsuille.
Heljä siemaisi teekupin tyhjäksi ja kiikutti tarjottimen iloisesti pompahdellen sisälle. Hän alkaisi heti suunnitella kutsuja!
Heljä oli erityisen järjestelmällinen harakka. Hän ryhtyi kirjoittamaan listaa kaikesta, mikä tulisi ottaa huomioon, jotta teekutsuista tulisi täydelliset.
"Täytyy lähettää kutsukortti, valita teeastiasto, suunnitella tarjoiltavat ja koristukset", luetteli Heljä. "Ensimmäiseksi teen kutsun ja lähetän sen heti Hyvälempille."
Heljä valitsi huolella kauneimman kirjepaperinsa, johon alkoi hahmotella kutsua. Hän kirjoitti koristeellisesti kaunokirjoituksella ja piirsi upeat reunuksetkin tekstille. Siihen meni aikaa, mutta lopulta Heljä oli tyytyväinen aikaansaannokseensa.
Kutsu
Syksyinen tervehdys täältä harakanpesästä!Minulla on ilo ilmoittaa, että tulevana lauantaina järjestän kotonani loisteliaat ja syksyiset kello viiden teekutsut, joihin Sinä, ystävä rakas olet kutsuttu.
Luvassa on lämmittävää teetä, suussasulavia herkkuja, syksyistä tunnelmaa - tietenkään unohtamatta hauskaa seuraa! Kutsut jatkuvat auringonlaskuun asti.
Lähetäthän vastauksesi pikimmiten, pääsetkö ottamaan osaa syksyisiin teekutsuihin.
Odottavin terveisin ystäväsi Heljä Harakka
"Täydellistä. Se on hieno, mutta samalla sopivan kepeä ja hauska", Heljä totesi ihastellen oman siipensä jälkeä.
Hän laittoi kirjeen kauniiseen kuoreen, jonka päälle kirjoitti Hyvälempin nimen. Sitten hän sulki kuoren kultaisella vahasinetillä, jonka alle laittoi koristukseksi puolukanvarvun, ja lähti toimittamaan kutsua postilaatikkoon. Hän lennähti lähimmälle postilaatikolle vanhan kuusen juurelle ja sujautti kirjeen postilaatikkoon innostuksesta väristen. Sysimetsän postinjakaja Virma Rusakko toimittaisi kutsun huomiseen mennessä perille Hyvälempille.
Sitten oli aika miettiä tärkeintä, eli tarjoilua. Heljä valmisti makeaa sitruunateetä sekä kurkkuvoileipiä ja kiikutti ne tarjottimella kattoterassille. Siellä hän nautiskeli auringonlaskusta, kuten joka ilta. Samalla hän ideoi teekutsujen tarjoilua.
"Syksyn ehdottomia makujen helmiä ovat omena ja puolukka", hän totesi. "Niitä täytyy ainakin olla. Omenan kanssa sointuu hyvin yhteen kaneli. Siispä omenaleivoksia, se on yksinkertaista, mutta toimivaa. Hyvin klassista syksyä." Heljä kirjotti lehtiöönsä kauniilla käsialallaan "omenaleivoksia".
"Puolukasta voisi saada kakkua tai vaikka jäädykettä... ei, taidan sittenkin tehdä puolukkatorttua, jossa on pehmeää ja suussasulavaa kermavaahtoa tasapainottamassa puolukan kirpeyttä. Se kuulostaa hyvältä!" Taas Heljä kirjoitti muistiin ajatuksensa. Sitten hän siemaisi teetä ja nautti yhden kurkkuvoileivän.
Laskeva aurinko värjäsi kauniisti metsää lämpimin oranssein sävyin. Siitä Heljä muisti säilötyn kurpitsan, jonka oli vasta saanut lahjaksi Hyvälempiltä. Tämän Nuppu-lapsi oli onnistunut löytämään taannoin metsästä kurpitsaa ja siitä oli riittänyt Heljällekin annettavaksi.
"Kurpitsa on kyllä hyvin syksyistä. Siitä saa loistavan piirakan!" Heljä innostui.
Sitten hän luonnosteli tarkat piirrokset siitä, miltä tarjoilujen tulisi näyttää.
"Kattauksen tulisi olla syksyinen, mutta hienostunut", Heljä mietti teetä siemaillessaan. "Ruskaisia lehtiä voisi asetella kehystämään astioita. Ja teepöydän ympärille voisi ripustaa lyhtyjä."
Heljä luonnosteli myös koristeluideansa lehtiöön ja tarkasteli lopuksi arvioiden suunnitelmiaan.
"Tarjoilusta puuttuu jokin", hän sitten totesi.
Hän katseli mietteliäänä viimeisiä taivaanrannan taa hiipiviä auringonsäteitä. Ilta tummeni ja tähdet syttyivät tuikkimaan taivaalle. Ilma alkoi viiletä.
Heljä päätti lähteä iltapesulle ja sänkyyn. Juuri kun hän oli saamassa unen päästä kiinni, nousi hänen mieleensä kuva karpalomarmeladista, jonka oli hiljattain keittänyt suolta löytämistään mehevistä karpaloista.
"Pikkuleipiä karpalomarmeladitäytteellä", hän mutisi unenpöpperöisenä ja nukahti sitten tyytyväiseen uneen.
Seuraavana aamuna, kun syysaurinko kurkisteli metsän latvuston takaa ja maassa leijaili vielä hentoista usvaa, Heljä haki aamupostin ja huomasi ilahtuneena Sysimetsän sanomien lisäksi Hyvälempin vastauskirjeen. Heljä avasi kirjeen jännittyneenä ja luki sen kiiren vilkkaa.
"Teekutsut ovat nyt virallisesti lauantaina!" Hän sitten iloitsi Hyvälempin myöntävää vastausta ja touhotti samalla sisälle jatkamaan välittömästi kutsujen suunnittelua.
Seuraavaksi hän valitsisi teeastiaston. Heljä asteli vitriininsä ääreen ja tarkasteli monia kauniita astioita. Hänellä oli ruusukuvioinen, lintusomisteinen, mintunvihreä, sinikukallinen, hempeän keltainen sekä mansikkakoristeinen astiasto. Heljän katse kuitenkin pysähtyi astiastoon, jota koristivat kultaiset ja kiekuraiset lehtiköynnökset.
Hän oli kovin mieltynyt siihen astiastoon, sillä kulta oli hänen ehdoton suosikkivärinsä. Tähän astiastoon kuului myös mukavia muistoja. Pienenä harakanpoikasena hän oli vieraillut syksyisin kaukaisen ja hyvin, hyvin vanhan isotätinsä luona juhlimassa tämän syntymäpäiviä ja siellä oli aina juotu puutarhassa teetä näistä kupeista. Juhlimassa oli ollut aina koko suku, sillä harakat olivat niin kovin sukurakkaita lintuja. Heljä saattoi melkein haistaa ihanan mausteisen syntymäpäivien syysteen katsellessaan kuppien kauniita kultakoristuksia.
"Nämä kupit ovat kuin luotu syksyisiin teekutsuihin!" Totesi Heljä liikuttuneena lapsuudenmuistoistaan. "Ja nytpä sain aivan ihmeellisen ihastuttavan idean! Minähän kehittelen kutsuille aivan oman ja erityisen syksyn makuisen teen! Aivan niinkuin rakkaan isotädin juhlissakin oli."
Heljä innostui ideastaan aivan valtavasti. Hän alkoi heti käydä läpi erilaisia syksyisiä makuja. Kurpitsa, kaneli, omena, kardemumma... Hänen tulisi testailla erilaisia kokonaisuuksia ja kehitellä sekoituksesta täydellinen. Heljä kihisi jännityksestä ajatellessaan miten Hyvälempi yllättyisi teestä, jonka veroista ei olisi koskaan aiemmin maistanutkaan. Näistä teekutsuista tulisi ikimuistoiset, sen Heljä nyt tiesi.
Heljä tanssahteli innostuneena kohti maustekaappia. Hän poimi sieltä sylillisen maustepurkkeja ja laski ne pöydälle.
"Nyt pitää vain alkaa kehitellä oikeanlaista yhdistelmää", Heljä totesi katsellessaan purkkeja. Hän ripotteli erilaisia mauste- ja yrttisekoituksia teekuppeihin ja keitti suuren kannullisen kuumaa vettä. Sitten hän haudutti pieniä maisteluannoksia ja alkoi testailla niitä.
Kaneli oli juuri niin syksyisen makuista kuin saattoi arvata. Kardemumma taas oli vähän pistävää, sitä ei tulisi tähän sekoitukseen. Kuivattu omena oli ihanan makeaa, appelsiinin kuori antoi mukavan kirpakan säväyksen juomaan. Inkivääri toi juomaan lämpöä, mutta neilikka taas oli aivan liian vahvan makuista. Teepohjaksi Heljä valitsi mustan teen.
Nyt Heljä oli saanut kokoon jo ihan mukavan sekoituksen, mutta se tarvitsi vielä jotain.
"Jotain makeaa ja pehmeää pitäsi vielä keksiä", hän pohti.
Omat maustehyllyt oli koluttu, joten ei auttanut muu kuin lähteä kori kainalossa etsimään inspiraatiota syksyisestä metsästä.
Pieni kävely lähimetsikössä oli virkistävä ja Heljä sai uutta ajateltavaa. Raitis ilma tosiaan piristi kummasti. Kaikenlaiset ideat vilisivät hänen mielessään, mitä teekutsuissa voisi toteuttaa. Myös kaikenlaisia teemakuja putkahteli hänen mieleensä kuin sieniä sateella. Sieniä tosin ei tähän teehen tulisi.
Heljä kohtasi puolukoita, variksenmarjoja ja pihlajanmarjoja, mutta mikään niistä ei maistunut makealta tai edes pehmeältä. Heljä kierteli ja kaarteli, eikä mitään sopivaa sattunut tulemaan vastaan.
Juuri kun hän oli palaamassa takaisin kotia kohti, hän hoksasi lehdon laidalla kasvavat ruusupensaat. Ne olivat täynnä punaoranssihehkuisia marjoja. Ja se se oli! Ruusunmarja - pehmeä ja makea. Heljä lähes juoksi ruusupensaiden luo ja alkoi piikkejä varoen kerätä koriinsa marjoja. Olipa ollut kerrassaan loistava löytö!
Kotiin palattuaan Heljä testasi teesekoitusta.
"Hmm...", Heljä maisteli teetä mietteliäänä. "Jokin puuttuu. Nyt tämä on makeaa ja mausteista, mutta tämä tarvitsisi jonkin... no, maanläheisemmän vivahteen taustalle."
Heljä pyrähti poimimaan kirjahyllystä kasvikirjan. Se oli paksu ja vanha opus syötävistä yrteistä, jonka hän oli aikoinaan saanut syntymäpäivälahjaksi Karpalo Karhulta.
"Ketunleipä, liian kirpeää. Litulaukka... hyhhyh, maistuu valkosipulille. Maahumala - ei kiitos. Kallioimarre...", Heljä selaili kirjaa. "Kallioimarre!" Hän sitten huudahti ja osoitti siivellään kasvista kertovaa sivua. "Siinä se! Juuret maistuvat lakritsimaisilta. Juuri sellaista minä haen!"
Mutta sittenpä tulikin pulma. Kallioimarretta sai vain ja ainoastaan Susiluolan luota. Se oli kaamea ja kaukainen Sysimetsän kolkka, jossa oli kauan sitten asunut hurja susipetojen lauma. Lauma oli hylännyt luolan jo vuosikausia sitten, mutta edelleen täysikuun aikaan sieltä kantautui aavemaista ulvontaa. Niin ainakin kerrottiin. Heljää värisytti ajatuskin siitä, että hän joutuisi menemään sinne.
"Ehkä se on turvallista päivänvalossa", hän sitten tuumi varovaisesti. "Ja täysikuuhun on vielä aikaa."
Heljä päätti lähteä heti seuraavana aamuna matkaan, ettei ehtisi tulla katumapäälle. Susiluolalle oli lentäenkin pitkä matka, joten järjestelmällisenä harakkana hän pakkasi laukkuunsa mukaan punaisen syysomenan ja raikasta lähdevettä.
Syksyinen metsä oli kuin kaunis ja värikäs matto yläilmoista katseltuna. Heljä nautti kutittelevasta länsituulesta siipisulkiensa alla. Hän rakasti kovin lentämistä ja teki ihan huvikseenkin verkkaisia iltapäivälentoja maisemia ihastellen. Hänellä oli omat suosikkipaikkansa, joihin hän pysähtyi mielellään lepäämään. Osa oli niin metsän kätköissä, että hän epäili, ettei kukaan muu kuin hän tiennyt niistä paikoista. Ja hyvä niin, oli mukavaa, kun oli omia salaisia paikkoja.
"Syksyn ehdottomia makujen helmiä ovat omena ja puolukka", hän totesi. "Niitä täytyy ainakin olla. Omenan kanssa sointuu hyvin yhteen kaneli. Siispä omenaleivoksia, se on yksinkertaista, mutta toimivaa. Hyvin klassista syksyä." Heljä kirjotti lehtiöönsä kauniilla käsialallaan "omenaleivoksia".
"Puolukasta voisi saada kakkua tai vaikka jäädykettä... ei, taidan sittenkin tehdä puolukkatorttua, jossa on pehmeää ja suussasulavaa kermavaahtoa tasapainottamassa puolukan kirpeyttä. Se kuulostaa hyvältä!" Taas Heljä kirjoitti muistiin ajatuksensa. Sitten hän siemaisi teetä ja nautti yhden kurkkuvoileivän.
Laskeva aurinko värjäsi kauniisti metsää lämpimin oranssein sävyin. Siitä Heljä muisti säilötyn kurpitsan, jonka oli vasta saanut lahjaksi Hyvälempiltä. Tämän Nuppu-lapsi oli onnistunut löytämään taannoin metsästä kurpitsaa ja siitä oli riittänyt Heljällekin annettavaksi.
"Kurpitsa on kyllä hyvin syksyistä. Siitä saa loistavan piirakan!" Heljä innostui.
Sitten hän luonnosteli tarkat piirrokset siitä, miltä tarjoilujen tulisi näyttää.
"Kattauksen tulisi olla syksyinen, mutta hienostunut", Heljä mietti teetä siemaillessaan. "Ruskaisia lehtiä voisi asetella kehystämään astioita. Ja teepöydän ympärille voisi ripustaa lyhtyjä."
Heljä luonnosteli myös koristeluideansa lehtiöön ja tarkasteli lopuksi arvioiden suunnitelmiaan.
"Tarjoilusta puuttuu jokin", hän sitten totesi.
Hän katseli mietteliäänä viimeisiä taivaanrannan taa hiipiviä auringonsäteitä. Ilta tummeni ja tähdet syttyivät tuikkimaan taivaalle. Ilma alkoi viiletä.
Heljä päätti lähteä iltapesulle ja sänkyyn. Juuri kun hän oli saamassa unen päästä kiinni, nousi hänen mieleensä kuva karpalomarmeladista, jonka oli hiljattain keittänyt suolta löytämistään mehevistä karpaloista.
"Pikkuleipiä karpalomarmeladitäytteellä", hän mutisi unenpöpperöisenä ja nukahti sitten tyytyväiseen uneen.
Seuraavana aamuna, kun syysaurinko kurkisteli metsän latvuston takaa ja maassa leijaili vielä hentoista usvaa, Heljä haki aamupostin ja huomasi ilahtuneena Sysimetsän sanomien lisäksi Hyvälempin vastauskirjeen. Heljä avasi kirjeen jännittyneenä ja luki sen kiiren vilkkaa.
"Teekutsut ovat nyt virallisesti lauantaina!" Hän sitten iloitsi Hyvälempin myöntävää vastausta ja touhotti samalla sisälle jatkamaan välittömästi kutsujen suunnittelua.
Seuraavaksi hän valitsisi teeastiaston. Heljä asteli vitriininsä ääreen ja tarkasteli monia kauniita astioita. Hänellä oli ruusukuvioinen, lintusomisteinen, mintunvihreä, sinikukallinen, hempeän keltainen sekä mansikkakoristeinen astiasto. Heljän katse kuitenkin pysähtyi astiastoon, jota koristivat kultaiset ja kiekuraiset lehtiköynnökset.
Hän oli kovin mieltynyt siihen astiastoon, sillä kulta oli hänen ehdoton suosikkivärinsä. Tähän astiastoon kuului myös mukavia muistoja. Pienenä harakanpoikasena hän oli vieraillut syksyisin kaukaisen ja hyvin, hyvin vanhan isotätinsä luona juhlimassa tämän syntymäpäiviä ja siellä oli aina juotu puutarhassa teetä näistä kupeista. Juhlimassa oli ollut aina koko suku, sillä harakat olivat niin kovin sukurakkaita lintuja. Heljä saattoi melkein haistaa ihanan mausteisen syntymäpäivien syysteen katsellessaan kuppien kauniita kultakoristuksia.
"Nämä kupit ovat kuin luotu syksyisiin teekutsuihin!" Totesi Heljä liikuttuneena lapsuudenmuistoistaan. "Ja nytpä sain aivan ihmeellisen ihastuttavan idean! Minähän kehittelen kutsuille aivan oman ja erityisen syksyn makuisen teen! Aivan niinkuin rakkaan isotädin juhlissakin oli."
Heljä innostui ideastaan aivan valtavasti. Hän alkoi heti käydä läpi erilaisia syksyisiä makuja. Kurpitsa, kaneli, omena, kardemumma... Hänen tulisi testailla erilaisia kokonaisuuksia ja kehitellä sekoituksesta täydellinen. Heljä kihisi jännityksestä ajatellessaan miten Hyvälempi yllättyisi teestä, jonka veroista ei olisi koskaan aiemmin maistanutkaan. Näistä teekutsuista tulisi ikimuistoiset, sen Heljä nyt tiesi.
Heljä tanssahteli innostuneena kohti maustekaappia. Hän poimi sieltä sylillisen maustepurkkeja ja laski ne pöydälle.
"Nyt pitää vain alkaa kehitellä oikeanlaista yhdistelmää", Heljä totesi katsellessaan purkkeja. Hän ripotteli erilaisia mauste- ja yrttisekoituksia teekuppeihin ja keitti suuren kannullisen kuumaa vettä. Sitten hän haudutti pieniä maisteluannoksia ja alkoi testailla niitä.
Kaneli oli juuri niin syksyisen makuista kuin saattoi arvata. Kardemumma taas oli vähän pistävää, sitä ei tulisi tähän sekoitukseen. Kuivattu omena oli ihanan makeaa, appelsiinin kuori antoi mukavan kirpakan säväyksen juomaan. Inkivääri toi juomaan lämpöä, mutta neilikka taas oli aivan liian vahvan makuista. Teepohjaksi Heljä valitsi mustan teen.
Nyt Heljä oli saanut kokoon jo ihan mukavan sekoituksen, mutta se tarvitsi vielä jotain.
"Jotain makeaa ja pehmeää pitäsi vielä keksiä", hän pohti.
Omat maustehyllyt oli koluttu, joten ei auttanut muu kuin lähteä kori kainalossa etsimään inspiraatiota syksyisestä metsästä.
Pieni kävely lähimetsikössä oli virkistävä ja Heljä sai uutta ajateltavaa. Raitis ilma tosiaan piristi kummasti. Kaikenlaiset ideat vilisivät hänen mielessään, mitä teekutsuissa voisi toteuttaa. Myös kaikenlaisia teemakuja putkahteli hänen mieleensä kuin sieniä sateella. Sieniä tosin ei tähän teehen tulisi.
Heljä kohtasi puolukoita, variksenmarjoja ja pihlajanmarjoja, mutta mikään niistä ei maistunut makealta tai edes pehmeältä. Heljä kierteli ja kaarteli, eikä mitään sopivaa sattunut tulemaan vastaan.
Juuri kun hän oli palaamassa takaisin kotia kohti, hän hoksasi lehdon laidalla kasvavat ruusupensaat. Ne olivat täynnä punaoranssihehkuisia marjoja. Ja se se oli! Ruusunmarja - pehmeä ja makea. Heljä lähes juoksi ruusupensaiden luo ja alkoi piikkejä varoen kerätä koriinsa marjoja. Olipa ollut kerrassaan loistava löytö!
Kotiin palattuaan Heljä testasi teesekoitusta.
"Hmm...", Heljä maisteli teetä mietteliäänä. "Jokin puuttuu. Nyt tämä on makeaa ja mausteista, mutta tämä tarvitsisi jonkin... no, maanläheisemmän vivahteen taustalle."
Heljä pyrähti poimimaan kirjahyllystä kasvikirjan. Se oli paksu ja vanha opus syötävistä yrteistä, jonka hän oli aikoinaan saanut syntymäpäivälahjaksi Karpalo Karhulta.
"Ketunleipä, liian kirpeää. Litulaukka... hyhhyh, maistuu valkosipulille. Maahumala - ei kiitos. Kallioimarre...", Heljä selaili kirjaa. "Kallioimarre!" Hän sitten huudahti ja osoitti siivellään kasvista kertovaa sivua. "Siinä se! Juuret maistuvat lakritsimaisilta. Juuri sellaista minä haen!"
Mutta sittenpä tulikin pulma. Kallioimarretta sai vain ja ainoastaan Susiluolan luota. Se oli kaamea ja kaukainen Sysimetsän kolkka, jossa oli kauan sitten asunut hurja susipetojen lauma. Lauma oli hylännyt luolan jo vuosikausia sitten, mutta edelleen täysikuun aikaan sieltä kantautui aavemaista ulvontaa. Niin ainakin kerrottiin. Heljää värisytti ajatuskin siitä, että hän joutuisi menemään sinne.
"Ehkä se on turvallista päivänvalossa", hän sitten tuumi varovaisesti. "Ja täysikuuhun on vielä aikaa."
Heljä päätti lähteä heti seuraavana aamuna matkaan, ettei ehtisi tulla katumapäälle. Susiluolalle oli lentäenkin pitkä matka, joten järjestelmällisenä harakkana hän pakkasi laukkuunsa mukaan punaisen syysomenan ja raikasta lähdevettä.
Syksyinen metsä oli kuin kaunis ja värikäs matto yläilmoista katseltuna. Heljä nautti kutittelevasta länsituulesta siipisulkiensa alla. Hän rakasti kovin lentämistä ja teki ihan huvikseenkin verkkaisia iltapäivälentoja maisemia ihastellen. Hänellä oli omat suosikkipaikkansa, joihin hän pysähtyi mielellään lepäämään. Osa oli niin metsän kätköissä, että hän epäili, ettei kukaan muu kuin hän tiennyt niistä paikoista. Ja hyvä niin, oli mukavaa, kun oli omia salaisia paikkoja.
Heljä piti tauon eräässä hyvin salaisessa ja hyvin pienessä laaksossa, jossa virtasi ristiin rastiin laulavia pikkupuroja sammaleisten kivien lomassa. Se oli yksi Heljän mielipaikoista, sinne hän tuli usein rauhoittumaan. Hän kutsui laaksoa Ikuisen kevään laaksoksi, koska purojen solina muistutti häntä keväästä ja sulavan lumen muodostamista kevätpuroista.
Ikuisen kevään laaksosta oli enää aivan lyhykäinen lentomatka Susiluolalle. Heljään alkoi hiipiä pelko, vaikka oli kirkas ja kaunis syyspäivä. Mitä jos tarinat ulvonnasta täysikuun aikaan olivat tosia ja luolassa lymysi susi valmiina syömään hänet suihinsa?
Tuolla Suosiluola nyt pilkottikin kuusien takaa. Heljä kaarteli taivaalla ja kuulosteli ilmaa. Paikka vaikutti autiolta. Hän laskeutui varovasti ja mahdollisimman äänettömästi luolan suulle. Hänen täytyisi uskaltautua sisään asti. Hän odotti hetken, mutta minkäänlaista kahahdusta tai inahdusta ei kuulunut luolan sisältä. Siellä ei tuntunut olevan ketään.
Heljä hiipi niin ääneti kuin saattoi sisälle luolan varjoihin. Silmillä kesti hetkisen aikaa tottua hämärään. Heljä pohti huolestuneena kuinka syvälle luolaan hänen täytyisi kulkea, mutta ilahtui sitten siinä samassa näkemästään. Sammaleisen kiven kolossa kasvoi kallioimarretta, eikä kovinkaan kaukana luolan suulta!
Heljä hiipi hipihiljaa kallioimarteen luo ja vetäisi sen varovaisesti irti maasta. Juuren katkeamisen ääni tuntui lähestulkoon huudolta siinä hiljaisessa luolassa. Heljä irvisti. Hän jähmettyi paikoilleen odottamaan pahinta, mutta mitään ei tapahtunut. Hiljaisuus oli ja pysyi. Heljä huokaisi mielessään ja kohottautui poimimaan toisenkin kasvin.
Mutta tällä kertaa, kun napsaisu halkoi luolan ilmaa, alkoi luolan perältä sysipimeydestä kuulua valittavaa ulvontaa. Se värisi ja tärisi, eikä sen lähdettä saattanut nähdä.
Heljä huudahti säikähdyksestä ja työnsi kasvit laukkuunsa. Sitten hän levitti siipensä ja lähti hurjalle pakolennolle kohti luolan suuta. Karmea valittava ulvonta seurasi perässä. Heljä saattoi tuntea kuinka jokin hipaisi pyrstösulkia. Hän parahti ja pyrähti vielä vikkelämpää kohti valoisaa suuaukkoa. Siellä hän teki jyrkän kulman äkkisuorana kohti taivasta. Vain yksi ainokainen pyrstösulka leijaili kohti maata, kun Heljä kohosi vapaana kohti korkeuksien turvaa. Heljä saattoi kuulla raastavan ulvahduksen, kun hän lensi kovaa kyytiä kauas, kauas pelottavasta Susiluolasta.
"Hui kauhuuksien kamaluus", Heljää puistatti. Hän tunsi kuinka sydän löi hurjaa kyytiä rinnassa. "Henkeni oli pyrstösulan varassa."
Mutta sitten Heljää alkoikin naurattaa helpotuksesta. Itse asiassa, nyt kun hän liiteli turvassa täällä korkeuksissa laukussaan kallioimarretta, josta tulisi loistava lisä teehen, tuntui vierailu Susiluolassa oikeastaan aivan loistavalta seikkailulta. Siitä olisi mukava kertoa hurja selviytymistarina teekutsuilla, samalla kun he Hyvälempin kanssa joisivat Heljän omaa syksyistä teesekoitusta.
Kotona Heljä valmisti teen ja lisäsi siihen ripauksen kallioimarteen juurta. Se oli lähes täydellistä, mutta jokin kaiken yhdistävä maku siitä vielä puuttui. Hänellä olisi vielä huominen aikaa keksiä mikä tuo ainesosa olisi.
Ikuisen kevään laaksosta oli enää aivan lyhykäinen lentomatka Susiluolalle. Heljään alkoi hiipiä pelko, vaikka oli kirkas ja kaunis syyspäivä. Mitä jos tarinat ulvonnasta täysikuun aikaan olivat tosia ja luolassa lymysi susi valmiina syömään hänet suihinsa?
Tuolla Suosiluola nyt pilkottikin kuusien takaa. Heljä kaarteli taivaalla ja kuulosteli ilmaa. Paikka vaikutti autiolta. Hän laskeutui varovasti ja mahdollisimman äänettömästi luolan suulle. Hänen täytyisi uskaltautua sisään asti. Hän odotti hetken, mutta minkäänlaista kahahdusta tai inahdusta ei kuulunut luolan sisältä. Siellä ei tuntunut olevan ketään.
Heljä hiipi niin ääneti kuin saattoi sisälle luolan varjoihin. Silmillä kesti hetkisen aikaa tottua hämärään. Heljä pohti huolestuneena kuinka syvälle luolaan hänen täytyisi kulkea, mutta ilahtui sitten siinä samassa näkemästään. Sammaleisen kiven kolossa kasvoi kallioimarretta, eikä kovinkaan kaukana luolan suulta!
Heljä hiipi hipihiljaa kallioimarteen luo ja vetäisi sen varovaisesti irti maasta. Juuren katkeamisen ääni tuntui lähestulkoon huudolta siinä hiljaisessa luolassa. Heljä irvisti. Hän jähmettyi paikoilleen odottamaan pahinta, mutta mitään ei tapahtunut. Hiljaisuus oli ja pysyi. Heljä huokaisi mielessään ja kohottautui poimimaan toisenkin kasvin.
Mutta tällä kertaa, kun napsaisu halkoi luolan ilmaa, alkoi luolan perältä sysipimeydestä kuulua valittavaa ulvontaa. Se värisi ja tärisi, eikä sen lähdettä saattanut nähdä.
Heljä huudahti säikähdyksestä ja työnsi kasvit laukkuunsa. Sitten hän levitti siipensä ja lähti hurjalle pakolennolle kohti luolan suuta. Karmea valittava ulvonta seurasi perässä. Heljä saattoi tuntea kuinka jokin hipaisi pyrstösulkia. Hän parahti ja pyrähti vielä vikkelämpää kohti valoisaa suuaukkoa. Siellä hän teki jyrkän kulman äkkisuorana kohti taivasta. Vain yksi ainokainen pyrstösulka leijaili kohti maata, kun Heljä kohosi vapaana kohti korkeuksien turvaa. Heljä saattoi kuulla raastavan ulvahduksen, kun hän lensi kovaa kyytiä kauas, kauas pelottavasta Susiluolasta.
"Hui kauhuuksien kamaluus", Heljää puistatti. Hän tunsi kuinka sydän löi hurjaa kyytiä rinnassa. "Henkeni oli pyrstösulan varassa."
Mutta sitten Heljää alkoikin naurattaa helpotuksesta. Itse asiassa, nyt kun hän liiteli turvassa täällä korkeuksissa laukussaan kallioimarretta, josta tulisi loistava lisä teehen, tuntui vierailu Susiluolassa oikeastaan aivan loistavalta seikkailulta. Siitä olisi mukava kertoa hurja selviytymistarina teekutsuilla, samalla kun he Hyvälempin kanssa joisivat Heljän omaa syksyistä teesekoitusta.
Kotona Heljä valmisti teen ja lisäsi siihen ripauksen kallioimarteen juurta. Se oli lähes täydellistä, mutta jokin kaiken yhdistävä maku siitä vielä puuttui. Hänellä olisi vielä huominen aikaa keksiä mikä tuo ainesosa olisi.
Perjantai oli leipomispäivä. Heljä heräsi ennen auringonnousua virkeänä ja tohkeissaan. Tänään hän loihtisi koreat herkut teepöytään! Samalla hän voisi miettiä teesekoituksen viimeistä ainesosaa.
Heljä kaivoi lipastonlaatikon kätköistä esiin suuren perhekalleuden: mamman mamman reseptikirjan. Hän puki kukallisen rimpsuesiliinan ylleen ja ryhtyi tositoimiin. Jauho pöllysi, kun Heljä sekoitteli erilaisia taikinoita, aina välillä testaten niiden koostumusta. Heljä pilkkoi, mittaili ja vatkasi, sekoitti, voiteli ja koristeli. Uuni lämmitti tupaa, kun erilaiset paistokset kohosivat muotoonsa sen lämmössä. Vähitellen keittiönpöytä täyttyi huumaavan tuoksuisista syysherkuista.
Heljä oli kuorruttamassa vaaleanpunaisella kermavaahdolla puolukkatorttuja, kun se tapahtui. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, iskeytyi Heljän päähän oivallus.
"Aivan!" hän huudahti ja vatkain putosi kulhoon hänen siipensä otteesta. "Nyt tiedän teen viimeisen aineksen!"
Heljä oli niin tohkeissaan, ettei tiennyt miten päin olisi ollut. Hän haki saman tien jakkaran, jonka avulla pääsisi koluamaan keittiön yläkaappeja. Hän nousi jakkaralle ja kurottautui tutkimaan ylimmäistä hyllyä, jossa oli kuivattuja hedelmiä. Hän siirteli innostuksesta väristen purkkeja etsien sitä oikeaa.
Ja sitten tapahtui jotain aivan hirveätä, mitä en tahtoisi edes kertoa. Aivan yllättäen Heljä horjahti ja niin horjahti myös jakkara hänen allaan. Heljä koetti päästä tasapainoon, mutta jakkara keikahti kumolleen Heljä mukana. Ja siinä kävi niin onnettomasti, että Heljän jalka vääntyi kipeästi ja siinä hän makasi nyt lattialla jalkaansa pidellen ja voihkien. Niin kipeää se teki.
Heljä tarvitsi apua. Varovasti ja hitaasti, kivusta irvistellen hän raahautui kohti ikkunaa ja avasi sen. Sitten hän vihelsi kolme pitkää ja kuuluvaa vihellystä kohti pohjoista taivasta. Ne olivat merkkivihellyksiä.
Heljä joutui odottamaan vain hetken aikaa, kunnes paikalle liihotteli pieni punarinta lääkelaukun kanssa. Hän oli Sysimetsän lentävä apoteekkari Sirri Punarinta, jonka pystyi kutsumaan paikalle viheltämällä kolme kertaa pohjoiseen tai sytyttämällä merkkitulen, johon lisättiin katajanoksa.
"Mikä täällä on hätänä?" kyseli Sirri ja laski laukkunsa lattialle.
"Jalkani...", voihkaisi Heljä. "Pelkään, että se on mennyt poikki."
Sirri huomasi lattialla kyljellään makaavan jakkaran ja ymmärsi mitä oli tapahtunut. Hän kumartui Heljän jalan puoleen ja testasi sitä varovasti.
"Hyviä uutisia, Heljä ystäväiseni", hän sitten visersi. "Se on vain nyrjähtänyt. Sivelen siihen viilentävää ja hoitavaa salvaa ja sitten laitan siihen siteen. Mutta tarvitset vuodelepoa ainakin viikon ajan."
"Vuodelepoa?" Heljä oli järkyttynyt. "Viikon ajan?"
"Ehdottomasti, että jalka saadaan kuntoon", sanoi Sirri ja siveli samalla salvaa jalalle.
"Mutta minun piti järjestää huomenna teekutsut", parahti Heljä. "Olen valmistellut niitä jo monta päivää!"
"Teekutsujen järjestäminen ei tule nyt kysymykseenkään", kielsi Sirri. "Sinä pysyt vuoteessa. Järjestän Hyvälempin tuomaan sinulle ruokaa ja minä käyn hoitamassa ja katsastamassa säännöllisesti jalkasi." Sirri kaivoi laukkuaan ja ojensi sitten Heljälle palasen pajua. "Tässä, pureskele tätä, se lievittää kipua."
Sirri auttoi Heljän sänkyyn ja Heljän jalan asentoa kohotettiin tyynyillä. Sirri peitteli Heljän ja kiikutti sitten yöpöydälle vesikannun ja omenavadin sekä ajanvietteeksi kirjoja ja ristikkolehden.
"Voisitko kertoa Hyvälempille, että teekutsut ovat peruuntuneet", Heljä vielä pyysi alakuloisena ja Sirri nyökkäsi.
Kun Sirri oli lähtenyt, jäi Heljä katselemaan tyhjää kotiaan ja keittiön pöydälle kasattuja herkkuja, joita kukaan ei söisi. Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän otti siipiinsä yöpöydällä lojuvan teekutsujen suunnitelman. Hän katsoi sitä surullisena. Hän oli ollut teekutsuista niin innoissaan ja nyt kaikki oli pilalla. Heljä repäisi suunnitelman kahtia. Hän ei halunnut nähdä sitä, se teki hänet niin surulliseksi. Hän avasi sängyn viereisen ikkunan ja heitti suunnitelman puolikkaat tuulen mukaan. Siellä ne nyt matkasivat ilmassa, kauas pois hänen luotaan. Sitten Heljä vetäisi peiton päänsä yli ja hautautui sänkyynsä murehtimaan.
Heljä oli nukkunut yön katkonaisesti. Aina kun jalan kipu oli yltynyt, hän oli pureskellut lisää pajunkuorta ja yrittänyt sitten lukea kirjaa tai ratkoa ristikoita. Mutta mikään, ei edes kipu saanut ajatuksia pois peruuntuneista teekutsuista.
"Ajatella, täällä minä syön vain omenia ja juon vettä, kun olisin voinut nautiskella suussasulavia leivonnaisia ja lämmittävää teetä", Heljä huokaisi alakuloisesti rouskuttaessaan omenaa. Yleensä niin makea syysomena maistui puulta. "Onkohan suru saanut makuaistinkin katoamaan", Heljä mietti, eikä halunnut enää syödä.
Hän katseli ikävissään syksyistä maisemaa ikkunasta. Olisi ollut aivan täydellinen syyspäivä teekutsuille. Lämmin ja aurinkoinen. Kaikki syksyn värit hehkuivat loisteliaina.
Heljä koetti lukea kirjaa, mutta se oli katkonaista. Aina välillä hänen oli vilkaistava kelloa. Nyt olisi ollut enää kaksi tuntia teekutsuihin. Olisi ollut jo täysi tohina päällä kattauksen ja koristelujen kanssa. Nyt tunti, kohta puolituntia...
Heljä hätkähti irti ajatuksistaan, kun joku koputti oveen.
"Sisään!" hän sitten kehotti. Siellä oli luultavasti Sirri tai Hyvälempi.
Mutta ei, siellä ei ollut kumpikaan heistä. Ovesta astuivat sisään Hyvälempin lapsista kolme: Nuppu, Ruusu ja Otava.
"Terveyhdys, Heljä!" heläytti joukon suulain ja reippain jänis Nuppu. "Me tultiin hakemaan sinua."
Heljä häkeltyi. "Hakemaan minua? Mihin?"
Jänikset vain hymyilivät ja ryhtyivät auttamaan Heljää ylös pedistä.
"Enhän minä voi lähteä mihinkään!" Vastusteli Heljä. "Minun täytyy lepuuttaa jalkaani."
"Tähän sinun ei tarvitse käyttää jalkaasi", lupasi Otava ja nosti Heljän ylös yhdessä Nupun ja Ruusun kanssa. He kuljettivat hänet ovelle, ja kattoterassilla odotti yllätys. Sinne oli viritetty köydestä ja suuresta pajukorista hissi. Kaksosjänikset Hertta ja Bertta olivat alhaalla maassa valmiina ottamaan Heljän vastaan.
"Mitä ihmettä tämä on?" Heljä kummasteli erikoista viritystä.
"Me autetaan sinut alas", tiedotti Nuppu. "Asetu nyt koriin. Me laitoimme sinne tyynyjä, jotta siellä olisi mukavampi istuskella."
Hämmentynyt Heljä autettiin koriin istumaan ja sitten jänikset alkoivat hilata Heljää koreineen hitaasti ja varmasti kohti maata. Se oli itse asiassa aika hauskaa. Kuin olisi ollut taas leikkivä lapsi. Ja aivan liian pian Hertta ja Bertta kohottautuivat ottamaan korin vastaan ja Heljä saapui turvallisesti maankamaralle.
Paikalle pyrähti samassa nuorin jänissisaruksista, Tiuku, joka työnsi kottikärryjä.
"Minä vien tätin!" pikkujänis ilmoitti tomerana ja pomppi innokkaasti ylös alas. Hertta ja Bertta nauroivat ja avustivat Heljän ylös korista ja istumaan kottikärryihin. Sekin oli pehmustettu tyynyillä ja lämmikkeenä oli vielä villahuopa. Loput sisaruksista laskeutuivat kiiveten alas puusta, jokaisella korit käsissään. Hertta, Bertta ja Tiuku lähtivät kuljettamaan Heljää pitkin metsäpolkua, jolla vanhemmat sisarukset kulkivat jo kaukana edellä koreineen. Lopulta he katosivat näkyvistä.
"Minne ihmeeseen me olemme menossa?" Heljä taas kummasteli.
"Kohta näet", sanoi Hertta salaperäisesti.
He kulkivat yli sillan, läpi korpimetsän ja niityn laitaa. Niityn toisella puolella kasvoi Vadelmalehto. Silloin Heljä tajusi, että he lähestyivät hänen naapurinsa Silkka Siilin kotia.
Heljää kuljetettiin pitkin Silkan rönsyilevän puutarhan polkuja. He ohittivat vanhan käppyräisen omenapuun, joka kantoi vielä oksillaan punaisia omenoita sekä kauniin teekuppi-altaan, jossa oli kristallinkirkasta vettä.
Lopulta he saapuivat pikkuruiselle aukealle, jota kehystivät värikkäät syyskukkaset. Ja Heljä henkäisi ihmetyksestä.
Siellä keskellä aukeaa odotti hymyilevä Hyvälempi. Ja isolle sienelle oli koottu kaunis syyskattaus. Suurin ihmetys oli se, että kaikki oli täysin niinkuin Heljä oli suunnitellut! Oli kurpitsapiirakkaa, puolukkatorttuja, omenaleivoksia ja karpalopikkuleipiäkin. Pöytä oli koristeltu hienostuneesti ruskaisilla lehdillä ja hiipivää iltaa valaisivat puutarhaan ripustetut lyhdyt. Ja nyt Heljä huomasi, että hänen kultainen, lehtikuvioinen teeastiastonsakin oli aseteltu pöytään!
"Voi ihmettä!" Heljä huudahti ja peitti kasvonsa siivillään. Hän ei ollut uskoa sitä todeksi!
"Tervetuloa Heljä, sinun omille syksyisille teekutsuillesi!" Toivotti Hyvälempi.
Hertta ja Bertta avustivat Heljän istumaan pöydän ääreen ja katosivat sitten yhdessä Tiukun kanssa puutarhan kätköihin.
"Mi-mitä...", sopersi Heljä ja katsoi teepöytää silmät suurina. "Miten tämä on mahdollista? Kaikki on niinkuin suunnittelin!"
Hyvälempi hymyili ystävänsä hämmästykselle.
"Katsos...", aloitti Hyvälempi arvoituksellisuutta äänessään. "Sirri Punarinta oli löytänyt sinun teekutsusuunnitelmasi palaset lentelemässä tuulen mukana ja hän antoi ne minulle samalla, kun kävi kertomassa onnettomuudestasi. Silloin minä päätin toteuttaa sinun teekutsusi, sillä arvasin että olet kovin allapäin niiden peruuntumisen vuoksi. Minä ja lapset leivoimme koko eilisillan ja myöhään yöhön asti. Kokosimme myös teeainekset, mikä oli tietenkin hankalin osuus erityisesti kallioimarteen juuren osalta. Sitähän kasvaa vain kaukana Susiluolassa. Mutta sitten sattumalta Papu Oravalta löytyi vielä himpun verran kallioimarretta joten sekin saatiin selvitettyä! Silkka Siili lupasi auttaa myös, joten hän koristeli puutarhasta tämän satumaisen sopen kutsuille. Ja lapset toivat juuri sinun kultalehtisen teeastiastosi ja katoin sen pöytään."
Heljä toljotti Hyvälempiä silmät säihkyen.
"Näin suuresti ja ihanasti minua ei ole koskaan ennen yllätetty!" Hän sitten henkäisi ja pyyhkäisi silmäkulmastaan liikutuksen kyyneleen. Hyvälempi halasi ystäväänsä.
Sitten he aloittivat syksyiset kello viiden teekutsut. Hyvälempi kaatoi teekuppeihin teetä ja kasasi lautaselle kaikkia pöydän herkkuja ja antoi ne Heljälle maisteltavaksi. Kaikki oli hyvää ja juuri sellaista kuin Heljä oli ajatellutkin.
Sitten Heljä maistoi teetä. Se ei ollut samanlaista kuin viimeksi hänen maistaessaan reseptiään. Siinä oli jotain lisänä.
"Mitä sinä olet laittanut tähän?" Ihmetteli Heljä. "Minulta jäi kirjoittamatta suunnitelmaan sekoituksen viimeinen ja täydentävä ainesosa."
"Ai", Hyvälempi katsoi hämmentyneenä Heljää. "Tein sekoituksen sen kirjoittamasi ohjeen mukaan, enkä lisäillyt siihen mitään."
"Et mitään?" Nyt Heljä hämmentyi. Hän maistoi teetä uudestaan pitkään ja hartaasti. Se oli täydellistä.
Sitten Heljä ymmärsi.
"Nyt taidankin tietää sen puuttuvan ainesosan, jota tähän vielä tarvittiin", hän sanoi pilke silmäkulmassa.
"Mitä tarkoitat?" Ihmetteli Hyvälempi.
"Viimeinen täydentävä ainesosa...", Heljä katsoi Hyvälempiä salaperäisesti. "Se on ystävyys."
Heljä ja Hyvälempi nauroivat, kippistivät teekupeillaan ja joivat tuota täydellistä teetä.
Ja se tosiaan maistui ystävyydeltä.
Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola || Metsäsydän Design