sunnuntai 22. maaliskuuta 2026

Silkka Siili ja salaperäinen kukka

Silkka Siili oli intohimoinen puutarhuri. Hän asui pienessä punaisessa mökissä, jota ympäröi kaunis ja värikäs puutarha. Puutarha oli sellainen kutkuttavasti rönsyilevä ja sadunomainen paikka, josta saattoi löytää vaikkapa hauskoja pieniä kiviportaita, lumpeenkukkien koristamia lammikoita tai salaisia pikku soppia, joissa oli mukava lueskella, juoda teetä tai ottaa päivätorkut.
     Erityisen ylpeä Silkka Siili oli pioneistaan. Ne olivat hyvin pulleita ja koreita ja Silkka vaali niitä kuin omia lapsiaan.
     Silkan aika siis meni enimmäkseen puutarhaa hoitaessa. Oli kevät ja tottakai kevät oli hyvin kiireistä aikaa puutarhassa. Silkka möyhi ja kaiveli, leikkasi ja siisti, kylvi ja lannoitti. Päivät olivat pitkiä ja joskus vähän raskaitakin ja iltaisin Silkka oli aivan uuvuksissa. Sehän on totta, että kun puuhailee koko päivän ulkona, niin silloin yleensä saa oikein makeat unet.
     Mutta Silkalla oli ongelma. Vaikka hän kuinka touhusi päivät puutarhassaan ja oli illalla väsynyt, ei hän siltikään saanut unen päästä kiinni. Hän heittelehti pedissään pitkät yön tunnit ja vasta aamun sarastaessa hän yleensä nukahti hetkeksi. Tätä oli jatkunut koko kevään ajan ja voit uskoa kuinka väsynyt Silkka-raukka oli.
    Päivä oli ollut taas kaunis ja aurinkoinen ja niin kertakaikkisen keväinen. Puutarhassa tuoksui multa ja se oli Silkan mielestä maailman paras tuoksu. Silkka oli kylvänyt herneiden, porkkanoiden ja auringonkukkien siemenet, leikannut kuolleita oksia puskista ja lakaissut polut.
     Päivän päätteeksi Silkka kokosi itselleen herkullisen voileivän, keitti kamomillateetä ja istahti lepotuoliinsa nauttimaan iltapalasta ja lukemaan Sysimetsän Sanomia. Hän katseli erästä pientä ilmoitusta kuudennen sivun alanurkassa. Sen hän oli ympyröinyt punaisella tussilla. Näin siinä luki:


Tervetuloa tekemään löytöjä kevään puutarhamarkkinoille! Täältä löydät tarpeet toteuttaa villeimmätkin puutarhaunelmasi. Myynnissä siemeniä, taimia, kaikenlaisia kukkia, puita ja pensaita. Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina Päivänkakkaraniityllä, alkaen aamukahdeksalta.

"Pitää herätä aikaisin, jotta saisin kaiken toivomani", totesi Silkka silmäillessään ilmoitusta. "Markkinoilla on aina niin kova tungos."
     Hän taitteli lehden pöydälle, kiikutti astiat tiskivatiin ja valmistautui yöunille.
     Kuten aiemmatkin yöt, oli tämäkin aivan yhtä uneton. Silkka kääntyili sängyssään ja suunnitteli millaisia kukkapenkkejä loihtisi tulevana kesänä.
     "Ruiskaunokkeja, kehäkukkia ja joku upean värinen ruusu", Silkka unelmoi. "En malttaisi millään odottaa aamua..."
     Yö tuntui loputtomalta ilman unta. Silkka vaihteli usein asentoa, eikä mikään tuntunut hyvältä. Hän käänteli tyynyä, koska se oli koko ajan liian kuuma. Kellon tikitys sattui korviin.
     "Pitäisi nukahtaa, nukahtaa, nukahtaa..." Silkka mietti ahdistuneena. "Nukahtaa, nukahtaa, nukahtaa..."
     Silkka havahtui äkkiä hereille. Oli liian valoisaa. Hän vilkaisi kelloa ja parahti. Se näytti kymmentä. Hän oli nukkunut pommiin ja pahasti!
     Silkka hyppäsi ylös sängystään, nappasi käpäläänsä korin ja lähti juoksemaan kovaa kyytiä kohti markkinapaikkaa.
     Päivänkakkaraniitylle saavuttuaan hän huomasi, että oli jo liian myöhäistä. Koko niitty oli täynnä eläimiä, kaikilla korit tai kottikärryt täynnä siemeniä ja kasveja. Silkka juoksenteli avuttomana kojulta kojulle etsien edes jotain ostettavaa. Kaikki oli kuitenkin mennyt. Ruusut, ruiskaunokit ja kehäkukat, aivan kaikki.
     Silkka laahusti surullisena viimeiselle kojulle, jossa hän ei ollut vielä käynyt. Siellä myytiin taimia. Silkan hämmästykseksi siellä oli vielä yksi taimi. Tai ehkä se ei ollut hämmästyttävää, että se oli jäänyt ilman ostajaa. Taimi oli nuupahtanut ja hyvin heikon näköinen. Sitä ei luultavasti saisi pelastettua. Silkka katseli taimea pettyneenä.
     "Minkä taimi tuo on?" Hän kysyi myyjältä.
     "Jaa, enpä tiedä", myyjä kohautti harteitaan. "Minä en ole näitä kasvattanut. Myyn vain."
     Silkka tujotti taimea. Se oli niin säälittävä. Niin hylätty. Kukaan ei halunnut sitä.
     "Otan sen", sanoi Silkka.

Silkka raahusti väsyneenä ja pettyneenä kotiinsa. Sinne jäivät unelmat uusista kukkapenkeistä. Nyt hänellä oli vain tämä yksi, surullinen taimi, jonka kohtalo vaikutti kovin epävarmalta.
     Kotona Silkka etsi puutarhavajasta ruukun pienelle taimelle ja istutti sen varovasti mehevään multaan.
     "Valitsin sinulle mahdollisimman kauniin ruukun, jos se vähän piritäisi sinua", Silkka sanoi taimelle.
     Lopuksi Silkka antoi taimelle vettä. Hän jäi katselemaan nuupahtanutta kasvia mietteliäänä. Se näytti niin avuttomalta ja säälittävältä. Kukaan ei ollut huolinut sitä muiden kasvien joukosta. Silkka alkoi tuntea suurta myötätuntoa tuota pientä, hyljeksittyä taimea kohtaan.
     "Hyvä on!" Hän sitten huudahti päättäväisenä. "Minä teen kaikkeni, jotta pääset kasvamaan täyteen loistoosi!"
     Taimi värähti aavistuksen.

Seuraava yö meni taas valvoessa, kun Silkka pohti mitä tekisi kasvin suhteen, jotta sen saisi pelastettua.
     "Sinusta tulee puutarhani upein kukka, saat uskoa sen", Silkka jutteli taimelle, jonka oli asettanut sängyn viereiselle ikkunalaudalle. Tuntui kuin taimi olisi pitänyt seuraa unettomalle Silkalle. Yö ei tuntunut enää niin yksinäiseltä.
     Kun kaappikelloi löi aamukuutta, nousi Silkka sängystä ja antoi ensitöikseen taimelle tilkan vettä. Sitten hän etsi kirjahyllystä puutarhakasvien tunnistusoppaan ja lähti selaamaan tarkasti sen sivuja. Hän vertaili kirjan kuvia kasviin, mutta mikään ei ollut täysin yhtäläinen. Seuraavaksi hän selasi luonnonkasvien tunnistusoppaan, mutta sekään ei antanut minkäänlaisia vastauksia.
     "Tahdot siis pysytellä tuntemattomana", totesi Silkka taimelle. "Kyllä sinulle jokin nimi on keksittävä. Miten olisi... hmmm..." Silkka katseli ympärilleen yrittäen löytää jonkin idean nimelle. Kattila, matto tai kirja eivät olleet sitten laisinkaan sopivia.
     Silloin ikkunan läpi siivilöityi kirkas valojuova, kun pilvet väistyivät auringon tieltä. Valo kosketti nuupallaan olevaa taimea.
     "Valo!" Silkka huudahti ihastuneena. "Se sopii hyvin. Se on iloinen nimi, joka toivottavasti enteilee sinulle hyvää."
     Niin kasvista tuli Valo. Silkka kasteli sitä ja siirteli sitä ikkunalaidalta toiselle, jotta se saisi mahdollisimman paljon auringonvaloa.
     Kevät eteni vauhdilla ja pikkuhiljaa puutarhassa alkoivat avautumaan kielot, kevätesikot ja mansikan kukat. Kukkivista omenapuista leijaili hentoja terälehtiä, mikä näytti aivan lumisateelta. Silkasta oli hauska juoda ilapäiväteetä omenapuiden katveessa ja ihastella tuoksuvaista kukkaissadetta.
     Lopulta Valo oli hieman virkistynyt aiemmasta nuupahtaneesta olemuksestaan ja sen juuret olivat kasvaneet isommiksi ja vahvemmiksi. Oli tullut aika istuttaa se ulos.
     Silkka oli miettinyt jo hyvissä ajoin sopivan paikan sille. Vadelmapuskien luona Valo saisi runsaasti aurinkoa ja sillä olisi tilaa kasvaa niin isoksi kuin se haluaisi. Silkka oli tehnyt Valolle valmiiksi aivan oman kukkapenkin, jonka hän oli reunustanut somasti joesta löytämillään kivillä.
     Silkka kaivoi pienen kuopan penkkiin ja nosti sitten Valon varovaisesti pois ruukustaan.
     "Sinun ei tarvitse pelätä", rauhoitteli Silkka kukkaa. "Nyt alkaa sinun uusi elämäsi ulkona. Tulet varmasti viihtymään täällä. Saat kylpeä auringossa, voit tuntea tuulen ja sateen. Ja jos tunnet itsesi yksinäiseksi, niin muista, että tulen joka päivä katsomaan sinua."
     Silkka laski Valon uudelle paikalleen ja tasoitteli multaa kukan juurelta. Sitten hän vielä kasteli kukkapenkin.
     Niin kului kesäkuu, Silkan hoivatessa Valoa. Joka päivä hän tuli antamaan kukalle vettä ja tarkastamaan sen kunnon. Ja joka päivä Valo oli kasvanut lisää pituutta. Se teki Silkan iloiseksi ja ylpeäksi. Raihnaisesta taimesta oli hyvää vauhtia kasvamassa vahva ja hyvinvoiva kukka - mikä kukka se sitten lie oli.
     Ensimmäiset pionit alkoivat avautua kesäkuun lopulla. Silkka kasvatti kaikenvärisiä pioneja - valkoisia, vaaleanpunaisia, keltaisia ja punaisia. Pionit olivat hänen suosikkikukkiaan, sillä ne olivat kuin satumaailmasta - niin uskomattoman kauniita ja värikkäitä ja niiden muoto oli hauskan pyöreä ja muhkea. Jos hän olisi ollut aivan pikkuruinen siili, olisi hän asunut pionissa. Siellä olisi varmasti ollut mukava nukkua.
     Silkka oli kastellut puutarhan kasvit ja kitkenyt rikkaruohot vihannespenkistä. Nyt hän söi kurkkuvoileipiä ja joi teetä tuvassaan ja luki samalla Puutarhurien palsta -lehteä.
     Äkkiä tupa tummeni kuin joku olisi sammuttanut sieltä yks kaks valot. Silkka katseli hämmentyneenä ympärilleen ja riensi sitten pahaa aavistellen ikkunan ääreen.
     Uhkaavat, tummat myrskypilvet vyöryivät taivaalla kohti Silkan puutarhaa. Silkka katseli huolestuneena tummenevaa taivasta.
     "Toivon mukaan pilvet ovat vain ohikulkumatkalla", Silkka sanoi huolissaan.
     Äkkiä kova tuuli kulki yli puutarhan ja helisytti ikkunoita. Lehdet ja tomu tanssivat tuulen pyörteissä. Ja sitten tuli sade. Se ei ollut mikään pieni harmiton kesäkuuro, vaan vettä tuli niin, että se peitti näkymät lähes kokonaan.
     Silkka ei aikaillut. Hän veti ylleen keltaisen sadetakin, sujautti jalkaansa kumpparit ja juoksi sateenvarjon kanssa Valon luo. Piiskaava sade oli saanut kukan painumaan lähes maahan. Silkka avasi sateenvarjon ja asettui istumaan Valon viereen, suojaten sitä sateelta. Välillä kova tuuli koetti viedä sateenvarjon mennessään, mutta silloin Silkka tiukensi otettaan. Hän suojaisi Valoa vaikka mikä olisi.
     Rankkasateessa ja tuulessa istuminen oli kylmää ja märkää touhua. Silkaa värisytti ja hänen nenänpäänsä oli aivan kohmeessa. Sade ei ottanut loppuakseen. Jossain kauempana ärjähti ukkonen.
     "Älä tule tänne", pyysi Silkka sydämestään.
     Silkka istui koko illan Valon vierellä, suojaten sitä urhoollisesti sateenvarjolla. Ukkosrintama kiersi Silkan kodin, mutta rankkasade jatkui. Vasta myöhään yöllä se viimein hellitti ja Silkka pääsi kuivattelemaan ja lämmittelemään sänkyynsä. Ja kuten aina, hän nukahti vasta aamun varhaisina tunteina.

Heinäkuun myötä saapuivat helteet. Ilma oli seisahtunutta ja väsyttävää. Silkalla riitti kasteltavaa puutarhassaan. Valolle hän asetti keskipäivän ajaksi sateenvarjon suojaamaan kuumimmalta paahteelta. Vettä Valo tarvitsi nyt kaksi kertaa päivässä.
     Hellesää sai mansikat kypsymään hurjaa vauhtia ja Silkka valmisti monta pullollista virkistävää mansikkamehua. Hän joi sitä puutarhatouhujensa lomassa.
     Kun hellettä oli jatkunut jo kaksi viikkoa, huomasi Silkka eräänä aamuna jotain aivan kamalaa. Kun hän meni antamaan Valolle päivän ensimmäisen annoksen vettä, ei kukka ollut entisellään. Valon lehtiin oli ilmestynyt mustia, ilkeän näköisiä pilkkuja.
     "Voi ei!" Silkka oli järkyttynyt. "Mikä sinulla on, Valo?" Silkka polvistui Valon viereen ja siveli pilkukkaita lehtiä. Kukka ei vastannut, se vain retkotti voimattomana ja lähes elottoman tuntuisena.
     Tämä oli sellaista, johon Silkka ei ollut koskaan törmännyt. Hänen täytyisi lähteä etsimään tietoa kirjoista.
     Sysimetsän kirjasto sijaitsi suuressa ja vanhassa tammipuussa. Kaikki seinät olivat latvaan asti täynnä hyllyjä ja kirjoja. Niitä saattoi tutkia kulkemalla pitkin eri korkuisia tikapuita ja oli siellä korista tehty hissikin. Kirjastoa hoiti hyvin vanha ja hyvin hajamielinen pöllö Satatieto.
     "Huomenta, Satatieto", tervehti Silkka pöllöä, joka luki parhaillaan uunituoretta Sysimetsän Sanomia. "Tulin etsimään sellaista kirjaa, jossa kerrottaisiin sairaiden kasvien hoidosta."
     "Vai saitojen lapsien hoidosta", Satatieto ihmetteli. "Ei täällä taida sellaista kirjaa olla. Mutta voisit kokeilla laittaa lettutaikinaan suolaa sokerin sijasta, eiköhän se tepsi."
     "Ei kun sairaiden kasvien hoidosta!" Silkka korotti hieman ääntään ja punastui.
     "Ai, olisit sen heti sanonut", Satatieto sanoi. "Luonto- ja puutarhaosasto, kolmastoista taso. Pääset sinne tikkaita pitkin."
     Silkka kiirehti puutarhakirjojen pitkälle hyllykölle ja lähti kiipeämään tikkaita pitkin kolmannelletoista tasolle. Kesti hetken ennenkuin hän löysi etsimänsä. "Puutarhakasvien kaikenmoiset vaivat ja kuinka parantaa ne" oli painava ja vanha opus ja oli kova työ raahata se kotiin.
     Lopulta Silkka istuutui kirjan kanssa Valon viereen. Hän vertaili erilaisten sairastavien kasvien kuvia kukan mustapilkullisiin lehtiin.
     "Se ei ole matotauti, eikä vesirutto, siinä pilkut ovat enemmän ruskeita", Silkka selaili. "Hmm, mutta entäpä tämä..." Hän pysähtyi aukeamalle, jossa kerrottiin hellerokosta. "Mustat pilkut lehdissä täsmäävät, samoin se, että ne ilmestyivät yhdessä yössä. Mutta voi - hoitava salva näyttää kovin monimutkaiselta valmistaa", Silkka selasi ainesosaluetteloa, jossa oli yhtä sun toista. "Ei tässä voi muutakaan. Täytyy ryhtyä heti toimeen."
     Puutarha oli totisesti oikea aarreaitta - sen Silkka nyt viimeistään ymmärsi. Sieltä löytyi lähes kaikki tarvittava: minttua, voikukan juurta, siankärsämöä, pajunkuorta, poimulehteä ja mesiangervoa.
     Ainoastaan katajanmarjoja Silkka joutui etsimään läheisestä metsiköstä. Niitä oli kerättävä onneksi vain viisi, koska ne olivat vaikutukseltaan niin väkevän vahvoja marjoja.
     Sitten alkoi vaikein osuus. Silkka murskasi ja hiosti, pilkkoi ja raastoi. Jokainen kasvi tuli käsitellä tietyllä tavalla ja ne oli mitattava grammalleen.
     Lopuksi kaikki laitettiin keittymään kattilaan hyvin miedolla lämmöllä. Keitoksen tulisi kiehua päivän ajan.
     "Selviääköhän Valo niin pitkään?" Silkka hämmensi huolestuneena keitosta, josta lähti kummallinen, yrttinen haju.
     Koska Silkka tiesi, ettei saisi huoleltaan nukutuksi, hän vahti keitosta koko yön ja varmisti, että se kiehuisi. Toisinaan hän kävi tarkastamassa Valon kunnon. Kukka retkotti edelleen surullisen näköisenä ja pilkut näyttivät lyhdyn valaistuksessa vain tummuneen entisestään.
     Yön tunnit kuluivat hitaasti, aivan kuin joku olisi noitunut kaappikellon viisarit. Silkka joi vahvaa teetä ja hämmenteli keitosta.
     "Minusta on tulossa oikea yöeläjä", hän totesi sille. Se pulpahti vastaukseksi.
     Lopulta yö vaihtui aamuksi ja aamu päiväksi. Iltapäivällä keitos oli valmis. Se oli sakeaa salvaa ja haisi hikisille sukille, jotka oli vahingossa jätetty pitkäksi aikaa sängyn alle piiloon.
     Silkka kiikutti keitoksen Valon luo ja ryhtyi sivelemään hellästi salvaa sen kärsineille lehdille.
     "Tiedän, että se ei haise hyvälle, mutta sen on tarkoitus parantaa sinut", hän kertoi Valolle. "Huomenna sinun pitäisi olla taas voimissasi."
     Silkka ei osannut keskittyä sinä päivänä enää mihinkään. Puutarhatöistä ei tullut mitään, sillä hän kävi alinomaa katsomassa Valon vointia.
     Yön Silkka päätti viettää Valon vierellä. Hän vei viereisen vadelmapuskan suojiin huovan, lyhdyn, korillisen yöevästä sekä kirjan. Hän söi voileivän ja luki sitten ääneen hauskaa juttua täysin piikittömästä Silo Siilistä, jotta Valokin kuulisi ja piristyisi.
     "Silo Siili halusi kovasti osallistua Kauneimmat piikit -kisaan, mutta hänellä oli tietenkin yksi pikkiriikkinen ongelma: hänellä ei ollut kauniita piikkejä, eikä piikkejä ensinkään. Silo pohti, mitä voisi tehdä. Hänen olisi saatava piikit jostain. Mutta mistä?
     Kisapäivänä Silo oli pukeutunut purppuraan viittaan ja käveli ylväästi lavalle esittelemään itseään - ja piikkejään! Ne olivat upeat, mustat ja kiiltävät, kaikki täydellisesti pystyssä. Ne olivat ehdottomasti kisan voittajat. Toiset siilit katselivat kateellisina, kun Silo sai ykköspalkinnon.
     Kun Silon piikkien voiton kunniaksi soitettiin raikuvat fanfaarit, hypähtivät piikit yllättäen ilmaan ja lähtivät juoksemaan hurjaa kyytiä pakoon viitta mukanaan.
     Koko siilien yleisö tuijotti hiljaa ja hämmästyneenä piikitöntä siiliä.
     "Öh, piikkini ovat aika herkät", Silo mumisi punastellen. "Nyt suokaa anteeksi, minulla on tärkeä tapaaminen pikkuserkkuni Viili Merisiilin kanssa."
     Ja niin Silo juoksi minkä käpälistään..."
     Silkka havahtui hereille, kun aurinko oli jo korkealla. Hän oli nukahtanut kesken kaiken ja kirja lojui avonaisena hänen vierellään. Silkka nosti heti katseensa Valoon - ja henkäisi.
     Valo kurkotteli vahvana ja virkeänä kohti aurinkoa. Sen lehden olivat sileät ja kiiltävät ja täysin pilkuttomat.

Elokuu ja kesän loppu toivat puutarhaan uudenlaisia puuhia. Ensimmäiset omenat kypsyivät ja Silkalla riitti tekemistä niiden keräämisessä ja varastoimisessa. Hän valmisti hurjat määrät sosetta ja mehua. Onneksi Silkka rakasti paahtoleipiä omenasoseella ja hän söi niitä aina aamiaiseksi. Omenoita riitti säilöttäväksi myös sellaisenaan maakellariin.
     Myös puutarhan perällä rehottavat vadelmapuskat notkuivat pulleista, vaaleanpunaisista villivadelmista. Niiden kerääminen oli vaivalloista, sillä Silkan oli vaikea päästä syvemmälle puskaan piikkien takertuessa kiinni oksiin.
     "Nyt pitäisi olla piikitön Silo Siili", Silkka naurahti irrotellessaan piikkejään irti puskasta.
     Muutoksia näkyi myös Valossa. Sen päässä kasvoi nyt pullea pallo, jota peittivät vihreät verholehdet. Silkasta oli hauska arvuutella minkä värinen kukka tulisi olemaan. Ja tietenkin ennenkaikkea - millainen?
     Puutarhatöiden lomassa Silkka kävi välillä tarkistamassa oliko kukka avautunut, mutta se olla ja pysyi supussa, aivan kuin se olisi ujo, palloksi käpertynyt siili.
     Erään erityisen raskaan päivän päätteeksi  kun Silkka oli kitkenyt kukkapenkit ja poiminut pudonneet omenat, rojahti hän umpi uupuneena sänkyynsä ja tunsi kuinka voisi nukahtaa siihen paikkaan. Voit varmasti arvata kuinka kävi. Silkka oli niin väsynyt, ettei uni kyennyt tulemaan. Hän pyöri ja heittelehti, tuhisi ja tuskastui.
     Mutta lopulta, kun kello löi kahta yöllä, hän vaipui kevyeen uneen. Siitä hän kuitenkin säpsähti pian hereille. Jokin ei ollut nyt oikein. Hän värisytti kuonoaan ja höristi korviaan. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui kummaa kahinaa.
     Silkka hivuttautui pelokkaana ikkunan ääreen ja kurkisti ulos. Elokuiset yöt olivat jo pimeitä, mutta Silkka erotti tumman varjon Valon luona.
     Joku oli puutarhassa. Silkan piikit nousivat pystyyn. Hän näki tumman hahmon liikehtivän kukan luona.
     "Mitä tuo tunkeilija oikein aikoo?" Silkka mietti pelokkaana. "Onkohan Valo vaarassa?"
     Silkan oli toimittava. Tunkeilija olisi häädettävä puutarhasta ja Valo olisi pelastettava. Mutta millainen olento häntä ulkona pimeydessä odottaisi?
     Silkkaa pelotti aivan kauheasti, kun hän tarttui harjaan, pörhisti piikkinsä uhkaavasti pystyyn ja avasi oven pimeään puutarhaan. Hän juoksi vihaisesti tuhisten ja luutaa uhkaavasti heilutellen kukkansa luokse. Samalla jokin puikahti pensaikkoon ja Silkka kuuli etääntyviä juoksuaskeleita.
     "Sinne meni", Silkka huoahti. Sitten hän riensi hakemaan lyhdyn, jonka valossa hän tarkasti kukan kunnon. Sitä ei ollut kukaan vahingoittanut. Mutta sitten Silkka huomasi maassa liiskaksi tallaantuneet vadelmat. Yön muukalaisella olikin ollut vain nälkä ja raukkaparka oli yrittänyt saada vatsansa täyteen vadelmilla.
     Silkka huoahti syvään. Sitten hän meni keittiöön ja kokosi siellä kasaan valtavan ja herkullisen voileivän. Hän laittoi voileivän, omenan ja pullollisen mansikkamehua koriin ja vei sen vadelmapuskien luo.
     Aamulla korin sisältö oli tyhjä, lukuunottamatta koristeellista pyrstösulkaa, joka oli jätetty pohjalle.
     "Tästä saa todella upean sulkakynän", Silkka ihaili lahjaa.
     Myöhemmin Silkka löysi puutarhan porttinsa pielestä siihen kaiverretun koukeroisen merkin. Hän tiesi heti mikä se oli, sillä hänen isoisänsä oli kertonut hänelle aikoinaan kulkurien merkeistä. Kulkurit jättivät sellaisia vierailemiinsa paikkoihin, jotta toiset kulkurit tietäisivät mihin varautua.
     "Jos oikein muistan, niin tämä merkki tarkoittaa ystävällistä paikkaa ja että täällä saa ruokaa", tulkitsi Silkka. Hän kipristi viiksiään otettuna kulkurin palautteesta ja lähti hyvillä mielin jatkamaan päivän töitään.


Eräänä pilvisenä elokuun aamuna Silkka kävi hakemassa postilaatikosta Sysimetsän Sanomat, jonka aikoi lukea aamupalaa syödessään. Paahtoleipää rouskuttaessaan hän silmäili etusivun pääotsikkoa, jossa kerrottiin tämän tulevan yön olevan tähdenlentojen yö. Silloin taivaalla saattoi nähdä upeita ja näyttäviä tähdenlentoparvia.
     "Se voisi olla hieno esitys", Silkka tuumasi. "Toivottavasti taivas vain selkenisi yöksi."
     Silkka puuhaili koko päivän niitä näitä puutarhassaan, vilkuillen samalla taivaalle. Pilvipeite oli sankka, mutta Silkka huomasi sen vähitellen hälvenevän iltaa kohden.
     Lopulta, elokuisen hämärän laskeuduttua Silkka kulki huovan ja myrskylyhdyn kanssa Valon luokse puutarhan perälle. Sieltä olisi luultavammin parhaimmat näkymät yötaivaalle. Samalla Silkka voisi syödä yöevääksi vadelmia ja pitää seuraa kukalle.
     Elokuisissa illoissa oli omanlaistansa tunnelmaa. Ne olivat pimeitä ja lempeitä. Omenat, vadelmat, heinä ja kostea multa tuoksuivat kotoisalta ja valojen äärellä koiperhoset tanssivat päämäärätöntä yötanssiaan. Silkka todella piti elokuusta.
     Silkka istui vadelmapuskan reunamille ja kääriytyi lämmittävään huopaan.
     Yö ympärillä sirisi ja surisi. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta vielä ei näkynyt yhtään tähdenlentoa. Silkka katseli taivaalle ja odotti.
     Hän lauleskeli, yritti tunnistaa tähtikuvioita ja katseli välillä Valoa. Yö kului.
     Kun keskiyön selkä oli taittunut jo aikaa sitten ja Silkka oli jo miltei luopunut toivosta, alkoi viimein tapahtua. Ensiksi yksi valkea viiru halkoi taivasta, sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Pian tähdenlentoja parveili villinä laumana halki taivaan ja Silkka katseli niitä täysin lumoutuneena. Se oli kaunista. Se oli kuin taikaa.
     Äkkiä kuului pieni ja pehmeä, poksahtava ääni vierestä. Silkka laski katseensa. Häntä vastassa oli kultainen säihke. Se tuli juuri auenneesta kukasta. Se loisti kauniina yön pimeydessä, kuin sadat tähdenlennot. Sen vaaleat terälehdet olivat hieman lumpeenkukan omaiset ja ne kehystivät emiä, josta lähti kultainen loiste.
     "Voi Valo... olet niin kaunis", Silkka henkäisi sydän pakahtuen. Hänen rakas, kallisarvoinen kukkansa oli viimein näyttänyt todelliset kasvonsa.
     Silkka siveli varovasti kukan hentoja terälehtiä. Ne olivat kuin silkkiä. Heteistä lähti helisevä, tiukumainen ääni, kun kukka heilahti. Sellaista kukkaa ei Silkka ollut eläessään nähnyt.
     Ja sitten tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Kukan heteet värisivät ja sitten alkoi kuulua vaimeaa, lempeää hyminää. Silkka katseli hämmästyneenä ympärilleen, mutta puutarha ympärillä oli autio. Ääni tosiaan lähti kukasta.
     Silkka värisytti jännittyneenä kuonoaan ja kuunteli. Kukka lauloi hänelle.


Siili pienokainen
Kulkee kotiin päin
Aamu kultainen
Jo sarastaa
Ja yön pimeys
Väistyy eestä sen
Väistyy eestä sen

Suojassa, piilossa
Vattupuskassa
On siilin pesä pehmoinen
Sinne lämpimään
Siili palaa matkoiltaan
Vihdoin lepäämään
Vihdoin lepäämään

Aamu sarastaa jo
Sulje silmäsi
Siili pienokainen
Uneen ummista
Täällä turvassa
Emon kehdossa
Emon kehdossa

Ja vähitellen, kukan tuudittavan laulun rauhoittamana, vaipui Silkka uneen vadelmapuskan suojaan. Koko yön kukka loisti ja lauloi ja Silkka nukkui syvää, levollista unta aivan aamuun saakka.
     Kun hän heräsi aamukasteiseen puutarhaan, huomasi hän, että kukka oli lakastunut. Silkan rakas kukka, josta hän oli niin kovasti huolehtinut oli päässyt täyteen loistoonsa ja kiittänyt laulullaan Silkkaa kaikesta huolenpidosta.
     Silkka silitti kukan ruskeita, käpristyneitä lehtiä.
     "Kiitos", hän sanoi koko sydämestään.
     Hän tiesi nyt nukkuvansa yönsä hyvin.

Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola 

sunnuntai 1. helmikuuta 2026

Pipan ja Emman kotimatka


Elettiin loppukesää, kun kaikki oli niin lämpimän värikästä ja kukoistavaa, mutta samaan aikaan pystyi näkemään ja haistamaan kuinka kesä oli kuolemassa ja luonto valmistautumassa pitkään lepoon.
     Eräällä elokuisella niityllä sen pystyi erityisesti tuntemaan ja näkemään. Ja siellä niityllä näkyi jotain muutakin. Siellä kulki pieni hiiri.
    Pippa oli hiiri, joka etsi uutta kotia. Ehkä ihmettelet mitä vanhalle kävi, mutta sitä Pippa ei halua kertoa. Se oli hänen erittäinen salainen salaisuutensa.
     Pippa siis kulki tuohikontti selässään kohti tuntematonta. Ei hän tiennyt minne hän oli kulkemassa, hän kulki sinne, minne tassut veivät. Ja ne veivät läpi sokkeloisen kiviröykkiön, pitkin kiemurtelevaa kinttupolkua ja yli mahdottoman ison ja kuivan mäntykankaan, joka tuntui siltä, ettei sillä ollut loppua ensinkään. Se oli niin rutikuiva, että maata peittoava valkea jäkälämatto rapisi tassujen alla joka askeleella.
      Kun Pippa pääsi vihdoin pois kankaalta, oli jo ilta ja aurinko oli miltei hiipunut metsän reunan taa. Pienet lentelevät ötökät tanssivat iltatanssejaan sen viimeisissä säteissä.
     Pippa saapui rehevään ja synkähköön kuusimetsään, joka oli hänen riemukseen täynnä pulleita ja meheviä mustikoita. Niitä hän naposteli tyytyväisenä iltapalaksi ja nukahti sitten vatsa pullollaan pehmeälle mättäälle.


Matka jatkui taas seuraavana päivänä. Se oli varmaa, mutta päämäärätöntä matkaamista. Sen Pippa vain tiesi, että hän tahtoi päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas - ja mieluusti kenenkään tietämättä hänen suunnitelmistaan tai hänestä itsestään yhtikäs mitään.
     Pippa vaelsi pitkässä, keltaiseksi ja ruskeaksi värjääntyneessä heinikossa. Aina välillä hänen oli kiivettävä heinänkortta pitkin ylös tähystelemään oliko hän kulkemassa suunnilleen oikeaan suuntaan, eikä vahingossa kulkenut ympyrää.
     Kun Pippa oli ohittamassa pientä kivennyppylää, hän havahtui siihen, että joku istui tuolla nyppylällä.
     Se oli hiiri. Tämä ei kiinnittänyt Pippaan mitään huomiota, vaan maalasi perhosentoukkaa, joka nakersi parhaillaan vihreää lehteä.
     "Hei!" Tervehti Pippa. "Hauska maalaus."
     Hiiri kohotti katseensa ehkä hieman yllättyneenä Pippaan, muttei sanonut mitään. Melkeinpä saman tien hän uppoutui takaisin maalauksensa pariin. Pippa kohautti harteitaan ja jatkoi matkaansa.
     Heinikko oli kuin loputon maailma. Kaikki näytti samalta ja kulku oli hidasta. Ympärillä rapisi ja tuoksui multa. Tuuli huojutti hiljaisessa rytmissä korsia.
     Pippa joutui aivan ryömimään erään kasaksi painuneen heinätukon alitse. Juuri kun hän oli päässyt sen toiselle puolelle ja noussut takaisin tassuilleen jatkaakseen taivallustaan, jokin nykäisi häntä hännästä ja hänen kulkunsa pysähtyi kuin seinään. Hän kääntyi katsomaan ja näki suuren ja karvaisen hämähäkin, joka oli tarttunut kiinni hänen hännästään. Sellaista hämähäkkiä ei Pippa ollut koskaan ennen nähnytkään. Miten se saattoikin olla niin suuri? Sieltä mistä hän tuli, olivat hämähäkit puolta pienempiä.
     "Mitä sinä haluat?" Pippa kysyi varuillaan ja hieman uhmakkaalla äänellä.
     Hämähäkki ei tietenkään vastannut, vaan se tuijotti lukuisilla kiiluvilla silmillään Pippaa ja naksutti hampaitaan. Pippa värähti.
     "Päästä irti!" Pippa huudahti ja yritti riuhtaista häntä-parkansa irti hämähäkin inhottavasta otteesta. Se oli kuitenkin yllättävän vahva. Hämähäkki alkoi kääriä seittiä hännän ympärille.
     "En minä ole mikään ötökkä!" Pippa yritti selittää, mutta ei hämähäkki häntä kuunnellut. Se oli löytänyt itselleen juhla-aterian ja kukapa nyt sellaisesta ateriasta haluaisi noin vain luopua.
     Pippa kiskoi ja kiskoi hännästään ja heitti hämähäkkiä jopa pikkukivellä, jonka löysi maasta. Mutta se sai hämähäkin vihaiseksi ja se naksutti taas uhkaavasti hampaitaan.
     "Apua!" Pippa huusi epätoivoisena. "Auttakaa joku!"
     Aivan yllättäen hämähäkin ote irtosi ja Pippa rojahti maahan. Hän kääntyi katsomaan ja koko seitti oli hajalla. Ylhäältä heinikosta hyppäsi alas hiiri, jonka Pippa oli aiemmin kohdannut. Tämä jäi katselemaan tuhoutunutta seittiä ja sen alla rimpuilevaa hämähäkkiä.
     "Tule!" Pippa tarttui hiirtä tassusta ja yhdessä he juoksivat hurjaa kyytiä ja hännät vipattaen kauas hämähäkin ulottumattomiin. He pysähtyivät vasta, kun olivat aivan liian hengästyneitä jatkamaan.
     "Mitä... sinä... teit...?" Pippa puuskutti.
     "Mitä?" Hiiri kysyi ymmällään.
     "Miten sinä pelastit minut?" Pippa tarkensi.
     "Ai", hiiri näytti yllättyneeltä ja kaivoi kukkakuvioisesta matkalaukustaan kultaiset ompelusakset. "Leikkasin näillä verkon päät. Eivätkö olekin sievät?"
     "Tehokkaat ainakin", Pippa sanoi. "Kiitos paljon henkeni pelastamisesta."
     "Ai, ei mitään", hiiri sanoi ja näytti harmistuneelta. "Minua vain jäi vaivaamaan, kun olisin saanut seitistä kaunista lankaa. Pitäisikö mennä takaisin hakemaan sitä?"
     "Ei kannata", esteli Pippa. "Hämähäkki taitaa olla raivoissaan."
     "Onpa ikävää", hiiri näytti nyt huolestuneelta. "Mutta oli sekin aika kenkkua hämähäkiltä yrittää syödä sinut. Hänen on täytynyt olla epätoivoinen."
     Pippa katsoi kummissaan hiirtä. Sitten hän ojensi tassunsa ja sanoi: "Minä olen Pippa. Kuka sinä olet?"
    "Ai, minä olen Emma", hiiri häkeltyi hieman ja kätteli sitten Pippaa.
     "Olen niin kiitollinen sinulle, Emma", sanoi Pippa. "Mutta nyt minun täytyy totisesti jatkaa matkaa."
     "Minne sinä olet matkalla?" Emma halusi tietää.
     Pippa näytti vaikealta.
     "En sinällään minnekään", hän sitten sanoi epämääräisesti. "Etsin uutta kotia."
     "Kuulostaa hyvältä", Emma näytti innostuneelta. "Ehkä voisin kulkea kanssasi."
     Mieluiten Pippa olisi kieltäytynyt, sillä olisi paljon helpompaa ja turvallisempaa, jos kukaan ei tietäisi hänestä tai hänen reiteistään ja määränpäästään yhtikäs mitään. Mutta Emma näytti jotenki säälittävältä odotellessaan siinä Pipan vastausta. Niin eksyneeltä ja yksinäiseltä.
     Pippa huokaisi. "Hyvä on."
     Emma hymyili vähän, mutta ei sanonut mitään. Hän nosti tassuunsa kukallisen matkalaukkunsa ja lähti kulkemaan hiljaa Pipan vanavedessä.
     Aluksi Emman vaitonaisuus vaivasi Pippaa, mutta vähitellen hän tottui siihen. Eihän hänkään halunnut jakaa itsestään mitään, oli hyvä siis kulkea hiljaisuudessa.
     He taivalsivat pitkin suuren metsän kinttupolkua. Emma haahuili perässä aina välillä jääden vitkastelemaan jonkin ötökän tai kasvin ääreen. Hän ei puhunut mitään ja oli kuin jossain toisessa maailmassa, jota muut eivät tavoittaneet. Pippaa ärsytti, mutta hänkään ei sanonut mitään, odotteli vain kädet puuskassa aina kun Emma vitkasteli.
     Ruokatauon he pitivät erään kannon päällä istuskellen. Matkan varrelta oli löytynyt muutamia hyviä sieniä syötäväksi.
     Matka jatkui siitä pitkin rehevää ja vehreää lehtometsää, jossa tuoksui mukavan multaiselta.
    Sitten, aivan yllättäen he saapuivat puron ääreen.
     "Ylitämmekö tuon?" kysyi Emma.
     "Minulla on toinen ajatus", tuumaili Pippa. "Voisitko etsiä suipon, mutta samalla pyöreän lehden?"
     Emma ei kysellyt, nyökkäsi vain ja lähti katselemaan lähiseudulta sopivaa lehteä.
     Pippa itse raahasi rantaan paksun kaarnanpalasen ja alkoi vuolla siihen reikää. Hän sai odotella Emman paluuta hyvän aikaa, mutta lopulta tämä palasi mukanaan juuri sopiva lehti.
     "Jouduitko etsimään kaukaa?" Pippa ihmetteli.
     "En toki", vastasi Emma. "Sopivia lehtiä löytyi heti, mutta minulla kesti kamalan kauan valita niistä sievin."
     Pippa tuijotti lehteä, eikä osannut sanoa oliko siinä nyt jotain erityisen sievää vai ei. Se oli vain suippo ja pyöreä lehti. Hän kohautti harteitaan ja seivästi lehden päät kiinni keppiin. Sitten hän kiinnitti kepin tiukasti kiinni kaarnan reikään.
     "Onpa se upea vene!" Emma henkäisi ihastuneena ja liitti tassunsa yhteen. "Tiedätkö, en ole koskaan purjehtinut. Se on aina tuntunut minusta kamalan romanttiselta ja runolliselta. Seilata läpi tyrskyjen ja tärskyjen kohti kaukaista ulappaa, ympärillä vain aava vedenselkä."
     Pippa hämmentyi hiukan tästä Emman yhtäkkisestä halusta puhua näin paljon. Sitten hän katsoi venettä. "Niin, onhan tämä ihan hieno vene. Ainakin se ajaa asiansa."
     "Sen nimi voisi olla Valeria", ehdotti Emma silmät loistaen. "Veneillä kaiketi on aina jokin kaunis nimi. Minä olisin niin kovin mielelläni Valeria, mutta olen vain Emma."
     "Emmahan on kiva nimi", sanoi Pippa.
     "Niinkö sinusta?" Emma näytti jotenkin ilahtuneelta tästä huomautuksesta.
     "Lasketaan vene nyt vesille, jotta pääsemme jatkamaan matkaa", Pippa sanoi ja alkoi työntää venettä kohti puroa.
     "Valerian ensikaste", Emma sanoi juhlallisesti. "Nyt pääset ensimmäiselle seikkailullesi, Valeria!"
     Kun vene oli saatu lähtökuntoon puron varteen, kävi Pippa taittamassa osmankäämistä airon itselleen. Emma asettui istumaan veneen keulaan ja niin Pippa työnsi heidät vesille.
     Se oli mukavaa ja joutuisaa matkantekoa. Vene toimi kuin seikkailijan unelma. Se kulki tasaisesti ja miellyttävästi pitkin puroa, eikä Pipan tarvinnut paljon ohjailla sitä.
     Keulassa istuva Emma oli haltioissaan. Hän katseli silmät ihastuksesta ammollaan puroa ja värisytti välillä innoissaan kuonoaan. Siinä sutjakkaassa menossa oli mukava nautiskella elokuisen auringon säteistä ja katsella ohi vilahtavia maisemia.
     Illan tullen maailma värjäytyi hempeällä vaaleanpunaisella ja tummeni siitä sitten violetiksi ja siniseksi.
     "Kaunis väripaletti", Emma huokaisi. "Tämä purjehtiminen on sitten niin inspiroivaa. Maalaan seuraavaksi kuvan tästä puromaisemasta."
     "Pysähdytään hetkeksi rantaan jaloittelemaan ja sytytetään lyhty", Pippa päätti. "Saat olla valonnäyttäjänä keulassa."
     Rannasta he löysivät matkaevääksi kesän viimeisiä vadelmia. Ilta alkoi olla jo kovin tumma ja ilman lyhtyä ei matkaa olisi voinut jatkaa.
     "Emmekö jää rantaan yöksi?" Emma kysyi.
     "Haluaisin jatkaa matkaa niin pitkälle kuin jaksamme", sanoi Pippa. "Oli oikea onnenpotku, että löysimme tämän puron. Pääsemme nopeasti kauas."
     "Miksi haluat nopeasti kauas?" Emma halusi tietää.
     "Minä vain haluan", Pippa ei selitellyt sen enempää, eikä Emma kysellyt sen enempää.
     Emma asettui lyhdyn kanssa veneen keulaan ja niin matka jatkui.
     Yössä matkaaminen oli aivan omanlaisensa kokemus. Ympärillä oleva elokuinen pimeys oli jännittävää ja salaperäistä ja jotenkin kutkuttavaa. Yön äänet olivat tyystin erilaisia kuin päivällä. Kaikki kuulosti jotenkin suuremmalta. Oli surinaa, veden virtausta, tuulen henkäyksiä. Silloin tällöin rannalta pilkotti jostain kaukaa lohdullista ja kutsuvaa valoa, mutta he lipuivat niiden ohi kohti omia reittejään.
     Äkkiä kuu hiipi esiin repaleisten pilviharsojen takaa ja valaisi maisemaa yön hämyisellä kullalla. Kuin yö olisi ollut samaan aikaan kirkas ja pimeä. Taivas selkeni ja sen täyttivät nyt miljoonat ja yhä vain miljoonat tähdet. Ne tuikkivat kirkkaina kuin pikkuruiset timantit ja niiden tuike heijastui myös veden pinnassa.
     "Tämä on kuin satua!" Henkäisi Emma silmät suurina.
     "Aivan kuin purjehtisimme avaruudessa", Pippa ihasteli ohjatessaan heidän pientä venettään pitkin tähtien kartoittamaa tietä.
     Puron laulava solina, tähtien ihmeellinen tuike, yöllinen salaperäisyys ja seikkailu... se kaikki oli jotenkin unenomaisen epätodellista ja niin koskettavaa, että se tuntui kihelmöivänä ilona ja jännityksenä sielussa.
     Kun he jakoivat yhdessä jotain noin kaunista ja ihmeellistä kuin sen hetken, yhdessä tähtitiellä seikkaillen, tunsi Pippa jotenkin hyvin syvää läheisyyttä Emmaa kohtaan. Kuin he olisivat tunteneet jo vuosikausia, vaikka he eivät tienneet toisistaan juuri mitään.
     "Aiotko sinä palata joskus kotiisi, Emma?" Pippa sitten kysyi. Hän tunsi suurta halua tutustua lähemmin uuteen tuttavuuteensa.
     "Voi, ei minulla ole kotia", totesi Emma kuin se olisi ollut päivänselvä asia.
     "Eikö sinullakaan?" Pippa hämmästyi. "Miksi ei?"
     "Toiset eivät pitäneet minusta, joten päätin lähteä", kertoi Emma asiallisesti.
     "Eivät pitäneet sinusta?"
     "Eivät kai", Emma kohautti harteitaan. "Eivät he ainakaan koskaan tahtoneet olla kanssani, joten minä ystävystyin vain ötököiden kanssa ja maalailin niitä. Kai minä olen jotenkin ärsyttävä tai tylsä tai sitten liian hiljainen tai sellainen, jonka kanssa ei ole kiva puhua tai olla. En osaa sanoa. Siksi minusta oli niin ihmeellistä ja aika mukavaakin, kun sinä silloin puhuit minulle, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Ei minulle ole tultu puhumaan niin."
     Pippa nosti airon vedestä ja tuli Emman viereen.
     "Tiedätkö mitä, Emma", sanoi Pippa ja otti Emman tassut omiin lämpimiin tassuihinsa. "Minä pidän sinusta. Ja minusta on hauska olla kanssasi ja jakaa yhdessä tämä taianomainen hetki ja seikkailu."
     Emman silmät suurenivat entisestään ja niistä saattoi nähdä kuun heijastuksen.
     "Voi kuinka olen iloinen, että joku pitää minusta!" Iloitsi Emma silmät tuikkien. "Tai ei joku, vaan juuri sinä. Olet tosiaan kaiketi ensimmäinen ystäväni, joka ei ole ötökkä."
     "Ehkä voisit maalata minusta joskus kuvan", ehdotti Pippa.
     "Voin yrittää", lupasi Emma hymyillen.
     He istuivat yhdessä veneen keulassa ja huljuttelivat jalkojaan viileässä tähtivedessä.
     "Miksi sinä lähdit?" Emma sitten rikkoi hiljaisuuden. "Eikö sinustakaan pidetty?"
     "Ei, ei mitään sellaista", Pippa sanoi välttelevästi.
     "Mitä sitten?" Ihmetteli Emma.
     Pippa oli pitkän aikaa hiljaa ja vain katseli taivaan tähtiä.
     "Tein vain jotain hyvin typerää ja kamalaa, jota en voi saada koskaan anteeksi", hän sitten sanoi.
     "Oliko se tosiaan jotain niin typerää ja kamalaa?" Ihmetteli Emma.
     "Kyllä se oli", Pippa sanoi pää painuksissa.
     "Voisitko kertoa sen?" Emma pyysi.
     Ja Pippa kertoi:
     "Asuin aiemmin isäni ja äitini kanssa hiiriyhdyskunnassa. Se oli turvallista ja tavallista elämää, jossa elettiin tiettyjen sääntöjen mukaan ja tietyissä rooleissa ja asemissa. Me olimme käsityöläisiä, emmekä siis olleet kovin tärkeässä roolissa.
     Mutta vuosi sitten huono sää aiheutti valtavan ruokapulan. Me kyöhemmät näimme nälkää, mutta paremmassa asemassa olevilla ei ollut hätäpäivää. He eivät tahtoneet auttaa meitä ahdingossa eläviä, sillä se olisi tarkoittanut heille itselleen jostain luopumista.
     Niinpä minä erään kerran sain vain tarpeekseni. Tein murtoja heidän ruokavarastoihinsa ja vein kaiken perheelleni ja muille, jotka niitä tarvitsivat. Mutta se ei ollut oikein tehty. Vanhempani kauhistuivat teostani ja jäin vieläpä kiinni. Minut olisi viety vankilaan, mutta minä karkasin. Ehkä olen pelkuri ja vastuuton, mutta en tahtonut elää vapauteni menettäneenä ja täysin niiden armoilla, jotka pitivät minua pohjasakkana."
     Pippa päätti kertomuksensa pitkään huokaukseen.
     "Ja?" Emma odotti jatkoa.
     "Mitä ja?" Ihmetteli Pippa.
     "Miten kertomuksesi jatkuu?" Emma tahtoi tietää. "Missä vaiheessa pääset siihen typerään ja kamalaan juttuun?"
     "Varastaminen oli se typerä ja kamala juttu", selvensi Pippa.
     "Ai", Emma hämmästyi. "Eihän tuo ollut lainkaan sellaista, mitä odotin. Ei mitään sen veroista kuin oikein sellainen juoniteltu ja iljettävä petos tai sitten suuri tuhopoltto tai jonkun surmaaminen. Sehän oli loppujen lopuksi aika tylsä ja mitätön juttu. Ja oikeastaan minusta sinä teit aivan oikein. Olisin ehkä itsekin tehnyt niin."
     Pippa tuijotti Emmaa tietämättä mitä sanoa. Sitten hän lopulta hymyili.
     "Tiedätkö, minustakin on hyvä, että juuri sinä pidät minusta", hän sanoi.
     "Ehkä voisit kirjoittaa kirjeen ja selittää kaiken. Ja kertoa, että olet pahoillasi", Emma tuumi. "Vanhempasi ovat kaiketi jo leppyneet ja ehkä he jopa ymmärtävätkin miksi teit kuten teit."
     "Niin ehkä voisin", Pippa totesi toiveikkuutta äänessään. "Teen sen heti, kun löydämme paikan, jossa asua."
     "Mutta varo vain, ettet paljasta asuinpaikkaasi, olethan etsintäkuulutettu", virnisti Emma. "Minusta olisi aika tylsää, että vihdoin kun olen ystävystynyt jonkun kanssa, niin hän lähtisikin saman tien vankilaan."
     Pippa nauroi makeasti.
     "Ei huolta. En ole lähdössä minnekään."
He juttelivat vielä pitkään, itsestään ja elämästään ja kaikesta siitä, mikä heitä vielä odottaisi.
     Ja lopulta, siinä pienessä veneessä, tähtien suojaavan tuikkeen alla nukahtivat nuo kaksi seikkailusta väsynyttä hiirtä, käsi kädessä kuin parhailla ystävillä. Ja sitähän he nyt olivat.


Tähtinen taivas tummeni pikkuhiljaa raskaiden pilvien peitellessä sen. Yön äänet hiljenivät kuin valmistautuen johonkin. Vene keinui tuudittavasti matkatessaan hitaasti virran mukana ja siinä oli mukava nukkua.
     Mutta pian tuo keinunta alkoi olla pikemminkin hurjaa ja märkää pyöritystä. Pippa ja Emma heräsivät hätkähtäen todellisuuteen. Mukava, ystävällinen puro oli muuttunut villisti vaahtoavaksi, vaaralliseksi joeksi. Tuuli oli yltynyt ja sade vihmoi lähes vaakasuorana. Pieni vene yritti urhoollisesti pysytellä pinnalla, mutta aallot keikuttivat sitä uhkaavasti.
     Säikähtäneet hiiret ripustautuivat mastoon kuin se olisi voinut pelastaa heidät.
     "Voi olla, ettei vene tule kestämään," Pippa varoitti. "Meidän on yritettävä löytää jokin, mihin pelastautua."
     "Yritetäänkö uida rantaan?" Emma ehdotti.
     "Virta on liian voimakas siihen. Meidän on vain sinniteltävä ja pysyteltävä pinnalla", Pippa vastasi.
     Niin he kulkivat veden hurjassa vellonnassa yrittäen pysytellä veneen kyydissä. Se oli aivan hirveää.
     "Voi katso tuonne!" Huudahti Emma äkkiä. "Virrassa pyristelee jokin pieni olento. Se on pakko pelastaa!"
     Ja siinä samassa lähti Emma hyppelemään vaarallisesti pitkin veden virrassa kulkevia pieniä oksia ja lehtiä.
     "No jo on!" Puuskahti Pippa ja lähti suuntaamaan Emman perään, hänkin hypellen kaikella, mitä vesi kuljetti mukanaan. "Ensin pitäisi tehdä suunnitelma!"
     Emma oli päässyt oksanpätkälle, josta saattoi nähdä, kuka vedessä pyristeli. Se oli koppakuoriainen. Emma kurkotteli sitä kohti, mutta luiskahti sitten itsekin vedenvaraan. Hän katosi pinnan alle.
     "Emma!" Huudahti Pippa ja lisäsi vauhtia.
     Emma pulpahti pintaan kuoriainen sylissään. Pippa oli vihdoin saapunut heidän lähelleen oksalle.
     "Ota tästä kiinni!" Pippa kohotti tassuaan Emmalle. Tämä tarttui siihen ja Pippa sai vedettyä Emman ja kuoriaisen istumaan oksalle. Emma piteli tiukasti märässä, mutta lämpimässä sylissään kovia kokenutta koppakuoriasta.
     "Enää ei tarvitse pelätä", hän kuiskaili sen korvaan ja tuuditti sitä. "Minä pidän sinusta huolen. Nimeän sinut Raidaksi, sillä sinulla on niin kaunis raidallinen kuori."
     He istuivat kylki kyljessä ja kylmästä väristen. Heidän olisi päästävä jotenkin turvaan - mutta minne ja miten? Tilanne näytti toivottomalta. Mutta sitten...
     "Katso tuonne!" Pippa äkkiä huudahti ja osoitti virrassa kulkevaa suurta esinettä.
     "Mikä se on?" Emma tähysti Pipan osoittamaan suuntaan.
     "Se näyttää jättimäiseltä teepannulta. Jos pääsemme sen luokse, voisimme ehkä kavuta sen sisään turvaan!" Pippa kertoi suunnitelmastaan.
     "Tehdään sitten niin!" Emma vastasi ja yhdessä he lähtivät uimaan vaarallisesti matkatavaroidensa ja Raidan kanssa kohti teepannua. He saapuivatkin pian sen luokse, mutta huomasivat epäonnekseen pinnan olevan niin liukas, ettei siitä saanut otetta.
     "Miten pääsemme sen sisään?" Emma pärski, kun oli liukunut pintaa pitkin takaisin veteen.
     "Täytyy olla jokin keino...", Pippa pohti ja katseli arvioiden pannua.
     "Nyt ehkä keksin sen!" Hän sitten huudahti. "Voisitko kaivaa kontistani esiin köyden."
     Emma teki työtä käskettyä.
     "Hyvä, se näyttää tarpeeksi pitkältä", totesi Pippa tyytyväisenä. "Kun vain olisi jotain tarpeeksi painavaa, jonka sitoa sen päähän..."
     "Kävisikö Enni Joutsenen kootut teokset?" ehdotti Emma.
     Pippa tuijotti häntä hölmistyneenä.
     "Se on minulla laukussa", Emma lisäsi. Hän kaivoi laukustaan paksun ja hieman käpristyneen kirjan. Sitä oli näemmä luettu ahkerasti.
     "Se on täydellinen!" Pippa huudahti.
     "Niin minustakin!" Ilahtui Emma. "Sadut ovat niin taianomaisia."
     Pippa hymähti ja kietoi köyden pään kirjan ympäri. "Yritän saada tämän heitettyä teekannun nokasta sisään. Se on vain niin kovin ahdas..."
     "Kyllä sinä onnistut siinä", Emma sanoi luottavaisena. "Se on suosikkikirjani ja haluaisin kovasti vielä lukea sitä. Kastuneena siitä ei ole enää kauheasti iloa."
     Pippa nyökkäsi. Nyt pitäisi onnistua kerralla. Hän nuolaisi huuliaan, tähtäsi ja heitti. Ja ei ollut uskoa silmiään. Kirja sujahti kauniissa kaaressa nokan sisään köysi mukanaan.
     "Ei voi olla totta!" Pippa riemuitsi.
     "Kyllä minä tiesin, että sinä pystyt siihen", Emma hymyili. "En olisi muuten antanut kirjaani."
     "Nyt pääsemme turvaan. Minä kiipeän ensin ja hilaan sinut sitten ylös", Pippa sanoi.
     Hän lähti kiipeämään ja Emma huuteli hänelle kannustuksia. Kiipeäminen oli vaivalloista sateen ja tuulen takia, mutta lopulta hän pääsi perille. Emma sitoi kukallisen matkalaukkunsa kiinni köyteen ja tarttui myös itse siihen. Raita sai matkustaa hänen sylissään. Pippa hilasi heidät ylös nokkaan. Siitä he sitten liukuivat teepannun sisään kuin liukumäkeä pitkin.
     "Voi katso, kirjani on kunnossa!" Emma huudahti iloisena, irrotti rakkaan kirjansa pois köydestä ja laittoi sen turvaan laukkuun.
     Teepannun sisällä oli kuivaa ja lämmintä, sillä myrskytuuli ei päässyt puhaltamaan sinne. Pohjalla oli kuivia lehtiä ja risuja.
     He kyhäsivät risuista telineen, johon saatiin kuivumaan vaatteet ja matkatavarat.
     Sitten nuo kaksi kovin väsynyttä ja urheaa hiirtä kaivautuivat kuivien lehtien sekaan ja nukahtivat samantien. Emman kainalossa nukkui myös koppakuoriainen, joka painautui pelastajaansa vasten kuin turvaa hakien.
     Vedessä keinuvassa teepannussa oli kuin kehdossa olisi ollut. Nyt he olivat turvassa ja suojassa, mutta kukaan ei tiennyt millainen maailma olisi, kun he heräisivät.


Pitkien unien jälkeen he heräilivät pannun suojissa, eikä kumpikaan heistä aluksi muistanut missä olivat.
     "Ainiin, pelastauduimme kauniiseen teepannuun", Emma sanoi haukotellen ja syleili Raitaa.
     "Emme enää keinu", Pippa huomasi. "Tulva on ohi ja olemme rantautuneet... Mutta mihin?"
     "Otetaan siitä selvää", totesi Emma asiallisesti.
     Yhdessä he kiipesivät teepannussa olevia risuja pitkin ylös asti, raottivat kantta ja kurkistivat ulos.
     Heitä vastassa oli kirkas päivänpaiste, joka sai siristelemään silmiä. Kun katse tottui valoon, näkivät he sieltä ylhäältä mitä pakahduttavimman näyn.
     Teepannu oli pysähtynyt kauniin ja tuoksuvaisen niityn reunamille. Se oli täynnä värikkäitä kukkasia, joita hellä loppukesän tuuli keinutti. Se oli kaunis ja seesteinen näky.
     "Tämähän on kuin maalauksesta", henkäisi Emma ja värisytti viiksiään ihastuksesta.
     "Mistä maalauksesta?" kysyi Pippa.
     "Siitä, jonka minä aion maalata tästä maisemasta", päätti Emma.
     He kapusivat varovasti alas teepannusta maankamaralle. Maa oli mutainen ja täynnä kaikenlaista virran jättämää, kuten oksia ja kiviä ja kaikenmoisia outoja kapistuksia.
     "Katso mikä aarreaitta!" Pippa huudahti ja nosti tassuihinsa pitkän, taittuneen ruuvin. "Näistä voisi rakentaa vaikka ja mitä!"
     "Maa vaikuttaa hyvältä pohjalta kasvimaalle", tuumi Emma ja kopsutti tassullaan märkää multaa.
     Raita verrytteli jalkojaan ja rupesi sitten syömään hyvällä ruokahalulla suurta lehteä.
     Emma ja Pippa katsahtivat toisiaan.
     "Mitä sanot?" Pippa kysyi.
     "Samaa kuin sinä", Emma hymyili. "Me jäämme tänne."
     Ja niin Pipasta ja Emmasta tuli Sysimetsän asukkaita, jotka pitivät kotiaan kauniissa teepannussa niityn laidalla. Se pannu oli pelastanut heidät - mutta niin olivat hekin pelastaneet toinen toisensa.
     Heidän todellinen kotinsa sijaitsi aina toistensa luona.
    
Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola 

sunnuntai 7. joulukuuta 2025

Papu Orava ja joulun taika

 Joulukuu oli vuoden kiireisintä aikaa myös Papu Oravalle, totta tosiaan. Ei siksi, että hän olisi hirveällä tohinalla siivonnut, kokannut tai suunnitellut hienoja joulujuhlia. Ei, hän oli seikkailija ja tavaroiden keräilijä, osaatko siis arvata mikä piti hänet niin kiireisenä joulukuussa? Hän tietenkin etsi ja toimitti joululahjatoiveita!

     Kun joulu alkoi lähestyä, kirjasivat Sysimetsän eläimet ylös joululahjatoiveita ja kiikuttivat ne postinjakelulaatikoihin. Innokkaimmat kirjoittivat omansa heti joulukuun alussa, mutta toisilla taas kirjeen laatiminen jäi aivan viimetippaan.
     Postinjakaja Virma Rusakko oli Papun seikkailijaystävä ja yhdessä he lukivat lahjatoiveet ja hankkivat lahjat lähimetsistä ja joskus vähän kauempaakin. Palkkioksi aherruksestaan he saivat kaikenlaista pientä ja suurta, riippuen siitä kuinka hankalia lahjat oli löytää. Papulle kelpasivat mieluiten pähkinät, säilykesienet ja tulitikut.

Mutta palatkaamme takaisin tarinan pariin. Jouluun oli enää muutama päivä ja Virma Rusakko oli juuri noutanut viimeiset toivekirjeet, joita he nyt tutkivat Papun kanssa ja tekivät suunnitelmia.
     "Nuppu rohkenee toivoa kahta kirjaa, koska on kuulemma ainakin yrittänyt olla kunnolla ja kiltisti", luki Papu. "Hänellä jää kirjeen kirjoittaminen aina näin viime tinkaan, koska hän ei millään osaa päättää toivettaan, niitä kun olisi niin paljon. Satatieto Pöllövanhus taas toivoo rasiallista hyvää marmeladia."
     "Haluatko arvata Heljä Harakan toiveen?" Virma kysyi Heljän kirjettä silmäillen.
     "Ei minun tarvitse", virnisti Papu. "Hän toivoo joka vuosi ristikkolehteä."
     "Totta", Virma naurahti ja jatkoi kirjeiden selaamista. "Hyvälempille uusi huopa, Bertalle hyvät vesivärit ja sivellin..."
     "Tästä tulee hankalaa", Papu luki taas uutta kirjettä. "Pippa Hiiri toivoo hiiren kokoisia taivutuspihtejä."
     "Ai, ai...", Virma näytti mietteliäältä. "Tulee pitkä reissu. Luultavasti joudumme etsimään pihtejä joulumarkkinoilta Suurmetsästä tai jostain rompepuodista."
     "Täytyy lähteä matkaan jo tänään", Papu totesi ja tunki kirjeet laukkuunsa. "Muuten jäävät lahjat saamatta."

Niin valmistauduttiin matkaan. Se sujui joutuisasti, sillä ystävykset olivat niin kokeneita kulkijoita. He tiesivät tarkalleen mitä tarvikkeita ja millaisia eväitä tarvittaisiin matkanteossa.
     Koska Virmalla oli pidemmät jalat kuin Papulla, matkusti Papu Virman selässä. Pitkäkoipinen rusakko suorastaan liisi läpi lumisten niittyjen ja metsien.
     Evästauolla Papu tutkaili kirjeitä.
     "Ehkä paras olisi aloittaa Kiertävistä kirjavankkureista. Minun tietoni mukaan ne ovat Käpälämäen metsässä, jonne ei ole enää pitkästi. Kanervametsässä taas on pikkuruinen makeispuoti, josta saa aikamoisen hyvää marmeladia, siitä Satatieto pitää varmasti. Suurmetsästä saammekin loput toiveet."
     "Saamme kaiken kokoon huomiseen mennessä ja sinulle jää hyvin aikaa palata Sysimetsään", tuumaili Virma ja rouskutti omenaa. "Minäkin ehdin hyvin Takametsään perheeni luo joulun juhlintaan."
     Niin oli sovittu, että Virma lähtisi Suurmetsästä kohti Takametsää, josta hän oli alun alkaen kotoisin ja jonne hän joka joulu palasi perheensä pariin. Papu, joka oli orpo, vietti joulun Sysimetsässä ystävien kesken.
     Matka Käpälämäen metsään oli helppo. Sinne kuljettiin suoraan pitkin yhtä ja samaa kinttupolkua. Ja Papun kuulema piti paikkansa. Pienelle metsäaukealle oli leiriytynyt Kiertävät kirjavankkurit. Ne kulkivat tietyin väliajoin metsästä metsään.
"Tervehdys Papu ja Virma!" huudahti nuotion äärellä istuskeleva tuttu kauppias Jeppe Kettu. "Tulkaa toki tänne tulen ääreen lämmittelemään. Lahjareissullako sitä ollaan?"
"Silläpä niin", totesi Virma ja lämmitteli käpäliään tulen kajossa.
"Pari kirjaa tarvittaisiin", Papu sanoi.
"Jaahas. Millaista kirjaa saisi olla? Runoa? Tietosanakirjaa?" kysyi Jeppe ja ojensi Papulle ja Virmalle mukilliset kuumaa teetä.
     Papu kaiveli lahjalistan laukustaan ja luki: "Kielletyn kanikammion kronikoita osat 1 ja 2."
     "Oivallinen kirjamaku", ilahtui Jeppe. "Kyllä ne minulta tuolta hyllystä löytyvät."
He joivat teensä vaihtaen samalla kuulumisia ja sitten Jeppe kävi etsimässä kirjat vankkureista. Papu maksoi ne perunapussilla ja kahdella pullollisella mustetta.
     "Jouhevaa matkaa ja verratonta joulua!" Jeppe toivotti, kun Papu ja Virma lähtivät taas liikkeelle.
     "Tänään ehditään vielä Kanervametsään makeispuotiin ja vähän matkaa kohti Suurmetsää", Virma totesi loikkiessaan upottavassa hangessa.
     Kanervametsässä oli kaunis pieni kylä, jossa oli kotoisia pikkupuoteja. Niitä olisi tutkinut ihan mielellään läpikotaisin, jos aikaa vain olisi ollut enemmän.
     Sokeritaivaan makeispuoti oli nimensä mukaisesti varsin makea paikka. Siellä leijaili huumaavan sokerinen tuoksu ja hyllyt notkuivat nekuista, kakkusista, toffeista, tryffeleistä, vaahtokarkeista ja kaikenlaisista muista taivaallisista herkuista. Marmeladejakin oli tarjolla vaikka minkälaista.
     "Sopisiko vadelma tai lakka?" Virma mietti tutkien valikoimaa.
     "Hmm...", Papu silmäili rasioita. "Ahaa, katsos tuota! Tuossa rasiassa on useita erilaisia makuja! Eikö se olisi kiva lahja!"
     "Kyllä, se on mainio", Virma totesi. "Käyn ostamassa sen ja parit vaahtokarkit evääksi ja sitten nokat kohti Suurmetsää!"
     Suurmetsään oli matkaa ja ystävykset viettivät yön pienen luolan suojissa. He makoilivat nuotion lämmössä, paistoivat nauriita sekä makeispuodista ostetut vaahtokarkit ja kertoivat toisilleen hauskoja ja jännittäviä juttuja. Näistä hetkistä Papu piti kaikista eniten matkoillaan. Leirielämälle ei mikään vetänyt vertoja.

Seuraavana päivänä ystävykset saapuivat Suurmetsään. Suurmetsän joulumarkkinat olivat aikamoinen kokemus. Niitylle oli koottu aika joukko jos jonkinlaisia kojuja. Sieltä saattoi löytää vaikka mitä jouluisia asioita, kuten piparkakkusia, kransseja, mehiläisvahakynttilöitä tai villasukkia. Mutta siellä saattoi törmätä aivan eriskummallisiinkin juttuihin, kuten kirjailtuihin pölyrätteihin, vanhoihin kanteleen kieliin tai avaimiin, jotka eivät sopineet mihinkään. Koskaan ei voinut olla varma mitä siellä tulisi vastaan.
     "Pidä silmäsi auki taivutuspihtien varalta", muistutti Papu Virmaa. "Olisi huippu juttu, jos kaikki loput lahjat löytyisivät täältä."
     Ensiksi ystävykset suuntasivat läheisen käsityökojun ääreen. Kaikenlaisten tossujen, liinojen ja hattujen joukosta löytyi lopulta myös huopia. He valitsivat Hyvälempille huovan, jossa oli valkoisia ja vaaleanpunaisia ruutuja.
     Heljän ristikkolehti löytyi kätevästi lehtikauppiaan kojulta.
     "Otetaan kaikista paksuin, niin Heljälle riittää siinä puuhattavaa", Virma päätti.
     Heidän etsiskellessään taidekojua, huomasi tarkkasilmäinen Papu jotain, mikä sai hänet pompahtamaan innostuksesta.
     "Rompetta ja Rojua" mainostavan kojun tavarapaljoudessa pilkotti oikea onnenpotku: taivutuspihdit ja juuri hiiren kokoiset! Eivätkä ne olleet kalliitkaan. He maksoivat niistä vain pussillisen puurohiutaleita.
     Vesivärit ja sivellinkin löytyivät pian taidekojulta ja niin olivat kaikki lahjat kasassa.
     Koska lahjat olivat löytyneet niin joutuin, päättivät Papu ja Virma palkita itsensä joulun ajan urakasta, jonka loppu alkoi nyt häämöttää.
     He joivat kupilliset kaakaota, söivät suuret kulholliset riisipuuroa (Virma sai yllätyksekseen mantelin ja voitti onnekkaasti herkullisen hedelmäkakun) ja huvittelivat useita kierroksia napakelkan kyydissä.
     Hämärä alkoi hiipiä maisemaan, kun ystävysten tiet erkanivat.
     "Taas on vuosi paketissa", Papu totesi. "Hyvää työtä Virma kamuseni!"
     "Samoin Papu veikkoseni!" Virma halasi ystäväänsä ja ojensi tälle paketin. "Turvaisaa kotimatkaa ja vietä oikein metka joulu."
     "Saat sinäkin minulta jotain", Papu virnisti ja antoi Virmalle vastapaketin. "Hyvää matkaa ja pidä lystiä perheesi kanssa."
     "Sen teen. Heippuli hei!" Virma puolestaan virnisti, iski silmää ja lähti pinkomaan pitkillä kintuillansa kohti kotiaan.
     Papu taas kääntyi päinvastaiseen suuntaan ja lähti kulkemaan kohti Sysimetsää. Matka sujui joutuisasti mukavan leudossa talvi-illassa. Papu vihelteli tallustellessaan narskuvassa lumessa. Hän haaveili Hyvälempin ja Heljän loihtimasta jouluateriasta ja loikoilusta lämpimän takkatulen ääressä. Olisi ihana päästä lepäämään kiireisen joulukuun jälkeen.
     Kun ilta vaipui lopulta yöhön, sytytti Papu nuotion ja kaivoi sitten lumeen kolon. Sinne hän asetteli kuusenoksia ja paksun matkatäkin. Se oli ihan mukava ja kotoisa pesä ja nuotio loi tunnelmallista valaistusta koko yön. Papu piti nuotioista, sillä tuli tuntui elävältä olennolta. Siksi hän tunsi, ettei ollut yksin, kun vain tuli loimusi vieressä. Hän ei pitänyt kovinkaan paljon yksin olosta, sillä tunsi olevansa kuin hukassa silloin. Tulen vartioidessa vieressä oli helppo nukahtaa matkapesään.

Kun seuraava aamu alkoi hiljalleen valjeta, Papu peitteli kytevät hiillokset lumella ja lähti matkaan. Hän kulki rivakasti, sillä huomenna oli jo jouluaatto ja hän ei millään kyennyt kulkemaan yhtä nopeasti kuin Virma. Papu arvioi, että häneltä kestäisi matkassa puolet kauemmin kuin Virmalla. Hän pääsisi perille illaksi ja saisi toimitettua lahjat ajoissa.
     Iltapäivällä Papu huomasi kuitenkin jotain, mikä sai hänet huolestuneeksi. Taivaalta alkoo leijailla lumihiutaleita. Se ei vielä sinänsä häntä huolettanut vaan se, että lumisade alkoi pian käydä sankemmaksi. Samalla hyytävä pohjoistuuli alkoi yltyä.
     Pian Papu huomasi kulkevansa hirvittävässä lumimyrskyssä. Hänen ympärillään tuiskusi ja tuiversi. Eteen tuskin näki ja Papun tuoreet jalanjäljet peittyivät miltei heti lumeen. Papu alkoi menettää suuntavaistoaan, kun ympärillä näkyi vain valkeaa, sakeaa lumisadetta.
     "Täytyy... päästä... suojaan...", Papu huohotti taistellessaan kulkuaan eteenpäin siinä myrskyssä.
     Hetken rämmittyään Papu törmäsi kuuseen. Se oli tuuhea ja jykevä kuusi ja Papu erotti juuri ja juuri kuinka kuusen alimpien oksien alle muodostui pieni suojaisa onkalo. Hän ryömi sinne ja kaivautui syvälle lumeen. Siellä hän kääriytyi tiukasti matkatäkkiinsä ja jäi odottamaan.
     Myrsky ei ottanut laantuakseen. Tuli pimeä ja Papu totesi, että ei olisi mitään asiaa lähteä enää liikkeelle tänään. Olisi yövyttävä siinä. Pieni huoli hiipi Papun mieleen.
     "Mitä jos en ehdi ajoissa Sysimetsään?" hän päästi ilmoille tuon epämieluisan ajatuksen. 
     Kukaan ei vastannut hänelle.

Lumimyrsky oli laantunut aamuun mennessä. Papu kaivautui suojastaan puhtaan valkeaan maailmaan. Oli jouluaatto.
     Ei ollut aikaa vitkasteluun. Papu koetti paikantaa sijaintiaan, mutta ympärillä kohoava metsä ei näyttänyt tutulta.
     "Sysimetsä on pohjoisessa", Papu sitten tuumasi. "Jos lähden kulkemaan sinne, niin ehkä päädyn tuttujen taivalten piiriin ennemmin tai myöhemmin." Papu silmäili ymärillä kasvavia puita. "Katsotaan... aivan, näen kuinka puissa kasvaa tuolla puolen harvemmin oksia. Siellä on siis pohjoinen."
     Papu vilkutti hyvästit kuuselle, jonka suojissa oli viettänyt yönsä ja lähti sitten kiireenvilkkaa kulkemaan kohti pohjoista.
     Mutta vaikka hän kulki monen tunnin taipaleen, ei häntä vastaan tullut laisinkaan tuttuja seutuja. Eikä myöskään ketään toista eläintä, jolta kysyä neuvoa. Koko metsä oli valkea ja hiljainen. Ja myös kovin kylmä. Sen Papu nyt huomasi.
     "Ehkä ylhäältä puusta voisi tähystellä tuttuja maamerkkejä", Papu mietti ja lähti kapuamaan ketterästi pitkin kuusen runkoa aivan latvaan asti.
     Mutta tähystellessään edessä avautuvaa maisemaa, oli Papun todettava, että koko metsä oli tuiki tuntematon. Se jatkui taivaanrantaan saakka.
     Papu hyppeli puusta puuhun nopeuttaakseen matkaansa. Se oli uuvuttavaa, mutta jos hän sillä tavalla onnistuisi vielä pääsemään tänään Sysimetsään, oli se sen arvoista.
     Pimeä alkoi pikkuhiljaa laskeutua, mikä hankaloitti suunnistamista.
     Lopulta Papun oli pidettävä tauko, sillä hän oli hirvittävän hengästynyt ja väsynyt. Hän jäi istumaan kuusen oksalle ja otti laukustaan viimeisen pähkinän. Sitä syödessään alkoi häneen hiipiä epätoivo.
     "Miten surkea aattoillasta tuleekaan, kun lahjoja ei ole", Papu murehti. "On aivan kamalaa tuottaa pettymys näin tärkeässä asiassa."
     Pimeää maisemaa katsellessaan Papu pohti mitä tulisi tehdä. Oliko hän vain suuntaamassa vielä pahemmin eksyksiin? Oliko mitään järkeä enää jatkaa matkaa siinä pimeydessä?
     Tilanne vaikutti toivottomalta. Pakkanen kiristyi niin, ettei paksu turkkikaan tahtonut pitää kylmää loitolla. Papu piiloutui kuusen oksien suojaan ja kaiveli laukustaan esiin matkatäkin ja lisäksi Hyvälempin huovan. Se toi lämpöä ja myös lohtua siihen toivottomaan tilanteeseen. Papu kietoutui tiukasti peitteiden uumeniin ja nosti sitten katseensa kohti öistä taivasta. Pakkanen sai tähdet tuikkimaan kirkkaammin.
     Siinä yksin yössä, eksyksissä, Papu tunsi itsensä niin kovin pieneksi ja orvoksi. Kuin koko maailma olisi hylännyt hänet. Koti oli kaukana ja hän yksin hukassa pimeydessä. Hän oli pieni orpo orava, eikä hän tiennyt mitä tulisi tehdä.

Papun silmät alkoivat pikkuhiljaa lupsua kiinni. Huopa lämmitti mukavasti ja päivä oli ollut raskas.
     Juuri kun hän oli sulkemassa silmänsä uneen, hän havahtui outoon vihertävään kajoon. Se sai hänet räväyttämään silmänsä auki ja näky, joka oli häntä vastassa, oli kerrassaan taianomainen.
     Öisellä taivaalla tanssivat vihreät ja punaiset revontulivanat kuin rohkaisevina ja uskollisina ystävinä. Ne kulkivat kauas yli metsän selän kohti taivaanrantaa. Ja se humina. Ne humisivat tanssin tahdissa, aivan kuin ne olisivat laulaneet. Papu höristi korviaan ja kuunteli.

Lapsonen, voi lapsonen
Niin urhea ja vahva
Usko omaan voimaasi
Niin et yksin oo
Sun selustaasi aina
Turvaa sydämesi taika
Luota itseesi
Omaan voimaasi
Ääni sydämesi
Sinun oppaasi
Kulkee aina kanssasi
Johdattaa sinut kotiisi

     "Minun on seurattava niitä!" Papu henkäisi. "Tiedän sen. Revontulet johdattavat minut kotiin!" Papu tunsi sen kaiken lämpimänä läikähdyksenä sydämessään asti.
     Hän sulloi jännittyneenä täkin ja huovan laukkuunsa ja lähti hurjaa kyytiä hyppelemään puusta puuhun revontulten johdattamana. Hän tunsi olonsa vahvaksi ja päättäväiseksi. Kaikki uupumus ja epätoivo olivat kadonneet hänestä. Hän tiesi pääsevänsä kotiin ystäviensä luo.
     Ja totta tosiaan, pian alkoivat maisemat revontulten alla käydä tutuiksi. Sysimetsä oli aivan lähellä. Papu suorastaan lensi kohti jänisperheen kotia, mihin oltiin kokoonnuttu viettämään joulua. Siellä se jo näkyikin, suuren kuusen kanto, jonka alla jänisperhe asui. Ikkunasta tulvi pimeään kotoisaa valoa ja piipusta tuprutti savua.
     Kun Papu avasi oven ja astui sisään, riensivät kaikki oikopäätä hänen luokseen. Ilman täyttivät huolestuneet kyselyt ja Papulle ojennettiin  huopa ja mukillinen lämmintä glögiä.
     "Olimme hirvittävän huolissamme!" Hyvälempi ohjasi Papun takkatulen ääreen istumaan. "Ilta pimeni ja sinua ei vain kuulunut."
     "Ei hätää, kaikki lahjat ovat täällä", Papu rauhoitteli ja taputti laukkuaan.
     "Lahjat?" Hyvälempi hämmentyi. "Ei, emme me lahjoista olleet huolissamme vaan sinusta!"
     "Minusta?" Papu puolestaan hämmentyi.
     "Pelkäsimme, että olit jäätynyt patsaaksi tai pudonnut pohjattoman kuilun pohjalle tai sitten joutunut petolauman kynsiin!" Nuppu huudahti.
     "Äläpä nyt liioittele, Nuppu", Hyvälempi toppuutteli ja kääntyi taas Papun puoleen. "Olet aina ennen tullut ajoissa joulun matkaltasi. Tottakai me säikähdimme, että jotain on tapahtunut!"
     "Itse asiassa jotain tapahtuikin", Papu totesi. "Kertoisin siitä mieluusti, mutta ensin haluaisin vain juhlia joulua."
     "Me emme aloittaneet ilman sinua", sanoi Heljä Harakka, joka riisui juuri essua yltään. "Jouluateria on nyt valmis! Tervetuloa pöytään!"
     Heljä ja Hyvälempi olivat loihtineet kerrassaan upean jouluaterian, jossa oli kaikkien juhlijoiden lempiherkkuja, kuten porkkanalaatikkoa, pähkinämureketta ja sienikastiketta. Ateria oli hauska ja lämminhenkinen tapaus ja kaikki söivät itsensä kylläisiksi. Silti vatsoihin mahtui vielä kinuskilla ja puolukoilla päällystettyä jälkiruokakakkua.
     Jälkiruoan lomassa Papu ojensi vaivihkaa laukkunsa Ruusulle ja iski silmää. Ruusu nyökkäsi ja lähti laukun kanssa keittiöstä kenenkään huomaamatta.
     Kun kakusta syötiin viimeisiä murusia, kuului oleskeluhuoneesta Ruusun yllättynyt huuto:
     "Tulkaa äkkiä tänne! Kuusen alle on ilmestynyt lisää lahjapaketteja!"
     Koko konkkaronkka kokoontui kuusen ääreen ihastelemaan lahjoja. Nuppu, Hertta, Bertta ja Tiuku ryhtyivät jakamaan niitä. Ja voi sitä touhua ja tohinaa. Lahjapapereita revittiin, nauhoja nyittiin ja joka suunnasta kuului ihastuneita huudahduksia.
     "Ihanaa, pääsen ratkomaan uusia ristikoita!" Heljä totesi iloisena.
     "Tiesin, että olen ollut tarpeeksi kiltti!" Nuppu halasi uusia kirjojaan.
     "Vau! En malta odottaa, että pääsen verstaalle puuhailemaan!" Pippa ihaili taivutuspihtejään.
     Satatieto istuskeli keinutuolissa ja söi jo tyytyväisenä lahjaksi saamiaan marmeladeja.
     Papu avasi Virman antaman lahjan ja henkäisi yllättyneenä. Arvaatko mikä lahja se oli? Se oli kaunis lumisadepallo, jonka sisällä kohosi talvinen kuusimetsä - ja mikä erikoisinta: kuvun pinta hohti valoa vasten kuin tanssivat revontulet.
     Se oli totisesti joulun taikaa.

Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola

sunnuntai 23. marraskuuta 2025

Heljä Harakan teekutsut




Eräänä erikoisen kauniina syyspäivänä kello viideltä, Heljä-harakan nauttiessa teetä kattoterassillaan, tuli hänen mieleensä aivan yllättäen suurenmoinen idea, juuri niinkuin suurenmoisten ideoiden on tapana tulla mieleen aivan äkkiarvaamatta. Ehkä ajattelet, että se oli jotain sen kaltaista kuin jokin uusi harrastus tai äkkilähtö matkalle. Mutta ehei.
     Kun Heljä katseli kaikessa rauhassa kattoterassilla alla levittäytyvää ruskaista maisemaa, nauttien samalla pehmeää jasmiiniteetä ja kermaleivosta, tuli hänen mieleensä, että hän haluaisi jakaa jonkun kanssa tämän täydellisen hetken. Syksyn, teen ja leivoksen. Ja sitä varten hänen tulisi järjestää syksyiset teekutsut! Ja Heljä tiesi heti kenet hän tahtoi kutsua. Hyvälempi, suuren jänisperheen äiti, oli hänen sydänystävänsä ja tämä varmasti rakastaisi tulla vieraaksi teekutsuille.
     Heljä siemaisi teekupin tyhjäksi ja kiikutti tarjottimen iloisesti pompahdellen sisälle. Hän alkaisi heti suunnitella kutsuja!
     Heljä oli erityisen järjestelmällinen harakka. Hän ryhtyi kirjoittamaan listaa kaikesta, mikä tulisi ottaa huomioon, jotta teekutsuista tulisi täydelliset.
     "Täytyy lähettää kutsukortti, valita teeastiasto, suunnitella tarjoiltavat ja koristukset", luetteli Heljä. "Ensimmäiseksi teen kutsun ja lähetän sen heti Hyvälempille."
     Heljä valitsi huolella kauneimman kirjepaperinsa, johon alkoi hahmotella kutsua. Hän kirjoitti koristeellisesti kaunokirjoituksella ja piirsi upeat reunuksetkin tekstille. Siihen meni aikaa, mutta lopulta Heljä oli tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Tällainen kutsusta tuli:

Kutsu

Syksyinen tervehdys täältä harakanpesästä!

Minulla on ilo ilmoittaa, että tulevana lauantaina järjestän kotonani loisteliaat ja syksyiset kello viiden teekutsut, joihin Sinä, ystävä rakas olet kutsuttu.

Luvassa on lämmittävää teetä, suussasulavia herkkuja, syksyistä tunnelmaa - tietenkään unohtamatta hauskaa seuraa! Kutsut jatkuvat auringonlaskuun asti.

Lähetäthän vastauksesi pikimmiten, pääsetkö ottamaan osaa syksyisiin teekutsuihin.

Odottavin terveisin ystäväsi Heljä Harakka


     "Täydellistä. Se on hieno, mutta samalla sopivan kepeä ja hauska", Heljä totesi ihastellen oman siipensä jälkeä.
     Hän laittoi kirjeen kauniiseen kuoreen, jonka päälle kirjoitti Hyvälempin nimen. Sitten hän sulki kuoren kultaisella vahasinetillä, jonka alle laittoi koristukseksi puolukanvarvun, ja lähti toimittamaan kutsua postilaatikkoon. Hän lennähti lähimmälle postilaatikolle vanhan kuusen juurelle ja sujautti kirjeen postilaatikkoon innostuksesta väristen. Sysimetsän postinjakaja Virma Rusakko toimittaisi kutsun huomiseen mennessä perille Hyvälempille.
     Sitten oli aika miettiä tärkeintä, eli tarjoilua. Heljä valmisti makeaa sitruunateetä sekä kurkkuvoileipiä ja kiikutti ne tarjottimella kattoterassille. Siellä hän nautiskeli auringonlaskusta, kuten joka ilta. Samalla hän ideoi teekutsujen tarjoilua.
     "Syksyn ehdottomia makujen helmiä ovat omena ja puolukka", hän totesi. "Niitä täytyy ainakin olla. Omenan kanssa sointuu hyvin yhteen kaneli. Siispä omenaleivoksia, se on yksinkertaista, mutta toimivaa. Hyvin klassista syksyä." Heljä kirjotti lehtiöönsä kauniilla käsialallaan "omenaleivoksia".
     "Puolukasta voisi saada kakkua tai vaikka jäädykettä... ei, taidan sittenkin tehdä puolukkatorttua, jossa on pehmeää ja suussasulavaa kermavaahtoa tasapainottamassa puolukan kirpeyttä. Se kuulostaa hyvältä!" Taas Heljä kirjoitti muistiin ajatuksensa. Sitten hän siemaisi teetä ja nautti yhden kurkkuvoileivän.

     Laskeva aurinko värjäsi kauniisti metsää lämpimin oranssein sävyin. Siitä Heljä muisti säilötyn kurpitsan, jonka oli vasta saanut lahjaksi Hyvälempiltä. Tämän Nuppu-lapsi oli onnistunut löytämään taannoin metsästä kurpitsaa ja siitä oli riittänyt Heljällekin annettavaksi.
     "Kurpitsa on kyllä hyvin syksyistä. Siitä saa loistavan piirakan!" Heljä innostui.
Sitten hän luonnosteli tarkat piirrokset siitä, miltä tarjoilujen tulisi näyttää.
     "Kattauksen tulisi olla syksyinen, mutta hienostunut", Heljä mietti teetä siemaillessaan. "Ruskaisia lehtiä voisi asetella kehystämään astioita. Ja teepöydän ympärille voisi ripustaa lyhtyjä."
Heljä luonnosteli myös koristeluideansa lehtiöön ja tarkasteli lopuksi arvioiden suunnitelmiaan.
     "Tarjoilusta puuttuu jokin", hän sitten totesi.
     Hän katseli mietteliäänä viimeisiä taivaanrannan taa hiipiviä auringonsäteitä. Ilta tummeni ja tähdet syttyivät tuikkimaan taivaalle. Ilma alkoi viiletä.

     Heljä päätti lähteä iltapesulle ja sänkyyn. Juuri kun hän oli saamassa unen päästä kiinni, nousi hänen mieleensä kuva karpalomarmeladista, jonka oli hiljattain keittänyt suolta löytämistään mehevistä karpaloista.
     "Pikkuleipiä karpalomarmeladitäytteellä", hän mutisi unenpöpperöisenä ja nukahti sitten tyytyväiseen uneen.

Seuraavana aamuna, kun syysaurinko kurkisteli metsän latvuston takaa ja maassa leijaili vielä hentoista usvaa, Heljä haki aamupostin ja huomasi ilahtuneena Sysimetsän sanomien lisäksi Hyvälempin vastauskirjeen. Heljä avasi kirjeen jännittyneenä ja luki sen kiiren vilkkaa.
     "Teekutsut ovat nyt virallisesti lauantaina!" Hän sitten iloitsi Hyvälempin myöntävää vastausta ja touhotti samalla sisälle jatkamaan välittömästi kutsujen suunnittelua.
     Seuraavaksi hän valitsisi teeastiaston. Heljä asteli vitriininsä ääreen ja tarkasteli monia kauniita astioita. Hänellä oli ruusukuvioinen, lintusomisteinen, mintunvihreä, sinikukallinen, hempeän keltainen sekä mansikkakoristeinen astiasto. Heljän katse kuitenkin pysähtyi astiastoon, jota koristivat kultaiset ja kiekuraiset lehtiköynnökset.
     Hän oli kovin mieltynyt siihen astiastoon, sillä kulta oli hänen ehdoton suosikkivärinsä. Tähän astiastoon kuului myös mukavia muistoja. Pienenä harakanpoikasena hän oli vieraillut syksyisin kaukaisen ja hyvin, hyvin vanhan isotätinsä luona juhlimassa tämän syntymäpäiviä ja siellä oli aina juotu puutarhassa teetä näistä kupeista. Juhlimassa oli ollut aina koko suku, sillä harakat olivat niin kovin sukurakkaita lintuja. Heljä saattoi melkein haistaa ihanan mausteisen syntymäpäivien syysteen katsellessaan kuppien kauniita kultakoristuksia.
     "Nämä kupit ovat kuin luotu syksyisiin teekutsuihin!" Totesi Heljä liikuttuneena lapsuudenmuistoistaan. "Ja nytpä sain aivan ihmeellisen ihastuttavan idean! Minähän kehittelen kutsuille aivan oman ja erityisen syksyn makuisen teen! Aivan niinkuin rakkaan isotädin juhlissakin oli."

Heljä innostui ideastaan aivan valtavasti. Hän alkoi heti käydä läpi erilaisia syksyisiä makuja. Kurpitsa, kaneli, omena, kardemumma... Hänen tulisi testailla erilaisia kokonaisuuksia ja kehitellä sekoituksesta täydellinen. Heljä kihisi jännityksestä ajatellessaan miten Hyvälempi yllättyisi teestä, jonka veroista ei olisi koskaan aiemmin maistanutkaan. Näistä teekutsuista tulisi ikimuistoiset, sen Heljä nyt tiesi.
Heljä tanssahteli innostuneena kohti maustekaappia. Hän poimi sieltä sylillisen maustepurkkeja ja laski ne pöydälle.
     "Nyt pitää vain alkaa kehitellä oikeanlaista yhdistelmää", Heljä totesi katsellessaan purkkeja. Hän ripotteli erilaisia mauste- ja yrttisekoituksia teekuppeihin ja keitti suuren kannullisen kuumaa vettä. Sitten hän haudutti pieniä maisteluannoksia ja alkoi testailla niitä.
     Kaneli oli juuri niin syksyisen makuista kuin saattoi arvata. Kardemumma taas oli vähän pistävää, sitä ei tulisi tähän sekoitukseen. Kuivattu omena oli ihanan makeaa, appelsiinin kuori antoi mukavan kirpakan säväyksen juomaan. Inkivääri toi juomaan lämpöä, mutta neilikka taas oli aivan liian vahvan makuista. Teepohjaksi Heljä valitsi mustan teen.
     Nyt Heljä oli saanut kokoon jo ihan mukavan sekoituksen, mutta se tarvitsi vielä jotain.
     "Jotain makeaa ja pehmeää pitäsi vielä keksiä", hän pohti.
     Omat maustehyllyt oli koluttu, joten ei auttanut muu kuin lähteä kori kainalossa etsimään inspiraatiota syksyisestä metsästä.
     Pieni kävely lähimetsikössä oli virkistävä ja Heljä sai uutta ajateltavaa. Raitis ilma tosiaan piristi kummasti. Kaikenlaiset ideat vilisivät hänen mielessään, mitä teekutsuissa voisi toteuttaa. Myös kaikenlaisia teemakuja putkahteli hänen mieleensä kuin sieniä sateella. Sieniä tosin ei tähän teehen tulisi.
     Heljä kohtasi puolukoita, variksenmarjoja ja pihlajanmarjoja, mutta mikään niistä ei maistunut makealta tai edes pehmeältä. Heljä kierteli ja kaarteli, eikä mitään sopivaa sattunut tulemaan vastaan.
     Juuri kun hän oli palaamassa takaisin kotia kohti, hän hoksasi lehdon laidalla kasvavat ruusupensaat. Ne olivat täynnä punaoranssihehkuisia marjoja. Ja se se oli! Ruusunmarja - pehmeä ja makea. Heljä lähes juoksi ruusupensaiden luo ja alkoi piikkejä varoen kerätä koriinsa marjoja. Olipa ollut kerrassaan loistava löytö!

Kotiin palattuaan Heljä testasi teesekoitusta.
     "Hmm...", Heljä maisteli teetä mietteliäänä. "Jokin puuttuu. Nyt tämä on makeaa ja mausteista, mutta tämä tarvitsisi jonkin... no, maanläheisemmän vivahteen taustalle."
     Heljä pyrähti poimimaan kirjahyllystä kasvikirjan. Se oli paksu ja vanha opus syötävistä yrteistä, jonka hän oli aikoinaan saanut syntymäpäivälahjaksi Karpalo Karhulta.
     "Ketunleipä, liian kirpeää. Litulaukka... hyhhyh, maistuu valkosipulille. Maahumala - ei kiitos. Kallioimarre...", Heljä selaili kirjaa. "Kallioimarre!" Hän sitten huudahti ja osoitti siivellään kasvista kertovaa sivua. "Siinä se! Juuret maistuvat lakritsimaisilta. Juuri sellaista minä haen!"
     Mutta sittenpä tulikin pulma. Kallioimarretta sai vain ja ainoastaan Susiluolan luota. Se oli kaamea ja kaukainen Sysimetsän kolkka, jossa oli kauan sitten asunut hurja susipetojen lauma. Lauma oli hylännyt luolan jo vuosikausia sitten, mutta edelleen täysikuun aikaan sieltä kantautui aavemaista ulvontaa. Niin ainakin kerrottiin. Heljää värisytti ajatuskin siitä, että hän joutuisi menemään sinne.
     "Ehkä se on turvallista päivänvalossa", hän sitten tuumi varovaisesti. "Ja täysikuuhun on vielä aikaa."

Heljä päätti lähteä heti seuraavana aamuna matkaan, ettei ehtisi tulla katumapäälle. Susiluolalle oli lentäenkin pitkä matka, joten järjestelmällisenä harakkana hän pakkasi laukkuunsa mukaan punaisen syysomenan ja raikasta lähdevettä.
     Syksyinen metsä oli kuin kaunis ja värikäs matto yläilmoista katseltuna. Heljä nautti kutittelevasta länsituulesta siipisulkiensa alla. Hän rakasti kovin lentämistä ja teki ihan huvikseenkin verkkaisia iltapäivälentoja maisemia ihastellen. Hänellä oli omat suosikkipaikkansa, joihin hän pysähtyi mielellään lepäämään. Osa oli niin metsän kätköissä, että hän epäili, ettei kukaan muu kuin hän tiennyt niistä paikoista. Ja hyvä niin, oli mukavaa, kun oli omia salaisia paikkoja. 
     Heljä piti tauon eräässä hyvin salaisessa ja hyvin pienessä laaksossa, jossa virtasi ristiin rastiin laulavia pikkupuroja sammaleisten kivien lomassa. Se oli yksi Heljän mielipaikoista, sinne hän tuli usein rauhoittumaan. Hän kutsui laaksoa Ikuisen kevään laaksoksi, koska purojen solina muistutti häntä keväästä ja sulavan lumen muodostamista kevätpuroista.
     Ikuisen kevään laaksosta oli enää aivan lyhykäinen lentomatka Susiluolalle. Heljään alkoi hiipiä pelko, vaikka oli kirkas ja kaunis syyspäivä. Mitä jos tarinat ulvonnasta täysikuun aikaan olivat tosia ja luolassa lymysi susi valmiina syömään hänet suihinsa?
     Tuolla Suosiluola nyt pilkottikin kuusien takaa. Heljä kaarteli taivaalla ja kuulosteli ilmaa. Paikka vaikutti autiolta. Hän laskeutui varovasti ja mahdollisimman äänettömästi luolan suulle. Hänen täytyisi uskaltautua sisään asti. Hän odotti hetken, mutta minkäänlaista kahahdusta tai inahdusta ei kuulunut luolan sisältä. Siellä ei tuntunut olevan ketään.
     Heljä hiipi niin ääneti kuin saattoi sisälle luolan varjoihin. Silmillä kesti hetkisen aikaa tottua hämärään. Heljä pohti huolestuneena kuinka syvälle luolaan hänen täytyisi kulkea, mutta ilahtui sitten siinä samassa näkemästään. Sammaleisen kiven kolossa kasvoi kallioimarretta, eikä kovinkaan kaukana luolan suulta!
     Heljä hiipi hipihiljaa kallioimarteen luo ja vetäisi sen varovaisesti irti maasta. Juuren katkeamisen ääni tuntui lähestulkoon huudolta siinä hiljaisessa luolassa. Heljä irvisti. Hän jähmettyi paikoilleen odottamaan pahinta, mutta mitään ei tapahtunut. Hiljaisuus oli ja pysyi. Heljä huokaisi mielessään ja kohottautui poimimaan toisenkin kasvin.
     Mutta tällä kertaa, kun napsaisu halkoi luolan ilmaa, alkoi luolan perältä sysipimeydestä kuulua valittavaa ulvontaa. Se värisi ja tärisi, eikä sen lähdettä saattanut nähdä.
     Heljä huudahti säikähdyksestä ja työnsi kasvit laukkuunsa. Sitten hän levitti siipensä ja lähti hurjalle pakolennolle kohti luolan suuta. Karmea valittava ulvonta seurasi perässä. Heljä saattoi tuntea kuinka jokin hipaisi pyrstösulkia. Hän parahti ja pyrähti vielä vikkelämpää kohti valoisaa suuaukkoa. Siellä hän teki jyrkän kulman äkkisuorana kohti taivasta. Vain yksi ainokainen pyrstösulka leijaili kohti maata, kun Heljä kohosi vapaana kohti korkeuksien turvaa. Heljä saattoi kuulla raastavan ulvahduksen, kun hän lensi kovaa kyytiä kauas, kauas pelottavasta Susiluolasta.
     "Hui kauhuuksien kamaluus", Heljää puistatti. Hän tunsi kuinka sydän löi hurjaa kyytiä rinnassa. "Henkeni oli pyrstösulan varassa."
     Mutta sitten Heljää alkoikin naurattaa helpotuksesta. Itse asiassa, nyt kun hän liiteli turvassa täällä korkeuksissa laukussaan kallioimarretta, josta tulisi loistava lisä teehen, tuntui vierailu Susiluolassa oikeastaan aivan loistavalta seikkailulta. Siitä olisi mukava kertoa hurja selviytymistarina teekutsuilla, samalla kun he Hyvälempin kanssa joisivat Heljän omaa syksyistä teesekoitusta.

Kotona Heljä valmisti teen ja lisäsi siihen ripauksen kallioimarteen juurta. Se oli lähes täydellistä, mutta jokin kaiken yhdistävä maku siitä vielä puuttui. Hänellä olisi vielä huominen aikaa keksiä mikä tuo ainesosa olisi.


Perjantai oli leipomispäivä. Heljä heräsi ennen auringonnousua virkeänä ja tohkeissaan. Tänään hän loihtisi koreat herkut teepöytään! Samalla hän voisi miettiä teesekoituksen viimeistä ainesosaa.
     Heljä kaivoi lipastonlaatikon kätköistä esiin suuren perhekalleuden: mamman mamman reseptikirjan. Hän puki kukallisen rimpsuesiliinan ylleen ja ryhtyi tositoimiin. Jauho pöllysi, kun Heljä sekoitteli erilaisia taikinoita, aina välillä testaten niiden koostumusta. Heljä pilkkoi, mittaili ja vatkasi, sekoitti, voiteli ja koristeli. Uuni lämmitti tupaa, kun erilaiset paistokset kohosivat muotoonsa sen lämmössä. Vähitellen keittiönpöytä täyttyi huumaavan tuoksuisista syysherkuista.
     Heljä oli kuorruttamassa vaaleanpunaisella kermavaahdolla puolukkatorttuja, kun se tapahtui. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, iskeytyi Heljän päähän oivallus.
     "Aivan!" hän huudahti ja vatkain putosi kulhoon hänen siipensä otteesta. "Nyt tiedän teen viimeisen aineksen!"
     Heljä oli niin tohkeissaan, ettei tiennyt miten päin olisi ollut. Hän haki saman tien jakkaran, jonka avulla pääsisi koluamaan keittiön yläkaappeja. Hän nousi jakkaralle ja kurottautui tutkimaan ylimmäistä hyllyä, jossa oli kuivattuja hedelmiä. Hän siirteli innostuksesta väristen purkkeja etsien sitä oikeaa.
     Ja sitten tapahtui jotain aivan hirveätä, mitä en tahtoisi edes kertoa. Aivan yllättäen Heljä horjahti ja niin horjahti myös jakkara hänen allaan. Heljä koetti päästä tasapainoon, mutta jakkara keikahti kumolleen Heljä mukana. Ja siinä kävi niin onnettomasti, että Heljän jalka vääntyi kipeästi ja siinä hän makasi nyt lattialla jalkaansa pidellen ja voihkien. Niin kipeää se teki.
     Heljä tarvitsi apua. Varovasti ja hitaasti, kivusta irvistellen hän raahautui kohti ikkunaa ja avasi sen. Sitten hän vihelsi kolme pitkää ja kuuluvaa vihellystä kohti pohjoista taivasta. Ne olivat merkkivihellyksiä.
     Heljä joutui odottamaan vain hetken aikaa, kunnes paikalle liihotteli pieni punarinta lääkelaukun kanssa. Hän oli Sysimetsän lentävä apoteekkari Sirri Punarinta, jonka pystyi kutsumaan paikalle viheltämällä kolme kertaa pohjoiseen tai sytyttämällä merkkitulen, johon lisättiin katajanoksa.
     "Mikä täällä on hätänä?" kyseli Sirri ja laski laukkunsa lattialle.
     "Jalkani...", voihkaisi Heljä. "Pelkään, että se on mennyt poikki."
     Sirri huomasi lattialla kyljellään makaavan jakkaran ja ymmärsi mitä oli tapahtunut. Hän kumartui Heljän jalan puoleen ja testasi sitä varovasti.
     "Hyviä uutisia, Heljä ystäväiseni", hän sitten visersi. "Se on vain nyrjähtänyt. Sivelen siihen viilentävää ja hoitavaa salvaa ja sitten laitan siihen siteen. Mutta tarvitset vuodelepoa ainakin viikon ajan."
     "Vuodelepoa?" Heljä oli järkyttynyt. "Viikon ajan?"
     "Ehdottomasti, että jalka saadaan kuntoon", sanoi Sirri ja siveli samalla salvaa jalalle.
     "Mutta minun piti järjestää huomenna teekutsut", parahti Heljä. "Olen valmistellut niitä jo monta päivää!"
     "Teekutsujen järjestäminen ei tule nyt kysymykseenkään", kielsi Sirri. "Sinä pysyt vuoteessa. Järjestän Hyvälempin tuomaan sinulle ruokaa ja minä käyn hoitamassa ja katsastamassa säännöllisesti jalkasi." Sirri kaivoi laukkuaan ja ojensi sitten Heljälle palasen pajua. "Tässä, pureskele tätä, se lievittää kipua."
     Sirri auttoi Heljän sänkyyn ja Heljän jalan asentoa kohotettiin tyynyillä. Sirri peitteli Heljän ja kiikutti sitten yöpöydälle vesikannun ja omenavadin sekä ajanvietteeksi kirjoja ja ristikkolehden.
     "Voisitko kertoa Hyvälempille, että teekutsut ovat peruuntuneet", Heljä vielä pyysi alakuloisena ja Sirri nyökkäsi.
     Kun Sirri oli lähtenyt, jäi Heljä katselemaan tyhjää kotiaan ja keittiön pöydälle kasattuja herkkuja, joita kukaan ei söisi. Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän otti siipiinsä yöpöydällä lojuvan teekutsujen suunnitelman. Hän katsoi sitä surullisena. Hän oli ollut teekutsuista niin innoissaan ja nyt kaikki oli pilalla. Heljä repäisi suunnitelman kahtia. Hän ei halunnut nähdä sitä, se teki hänet niin surulliseksi. Hän avasi sängyn viereisen ikkunan ja heitti suunnitelman puolikkaat tuulen mukaan. Siellä ne nyt matkasivat ilmassa, kauas pois hänen luotaan. Sitten Heljä vetäisi peiton päänsä yli ja hautautui sänkyynsä murehtimaan.

Heljä oli nukkunut yön katkonaisesti. Aina kun jalan kipu oli yltynyt, hän oli pureskellut lisää pajunkuorta ja yrittänyt sitten lukea kirjaa tai ratkoa ristikoita. Mutta mikään, ei edes kipu saanut ajatuksia pois peruuntuneista teekutsuista.
     "Ajatella, täällä minä syön vain omenia ja juon vettä, kun olisin voinut nautiskella suussasulavia leivonnaisia ja lämmittävää teetä", Heljä huokaisi alakuloisesti rouskuttaessaan omenaa. Yleensä niin makea syysomena maistui puulta. "Onkohan suru saanut makuaistinkin katoamaan", Heljä mietti, eikä halunnut enää syödä.
     Hän katseli ikävissään syksyistä maisemaa ikkunasta. Olisi ollut aivan täydellinen syyspäivä teekutsuille. Lämmin ja aurinkoinen. Kaikki syksyn värit hehkuivat loisteliaina.
     Heljä koetti lukea kirjaa, mutta se oli katkonaista. Aina välillä hänen oli vilkaistava kelloa. Nyt olisi ollut enää kaksi tuntia teekutsuihin. Olisi ollut jo täysi tohina päällä kattauksen ja koristelujen kanssa. Nyt tunti, kohta puolituntia...
     Heljä hätkähti irti ajatuksistaan, kun joku koputti oveen.
     "Sisään!" hän sitten kehotti. Siellä oli luultavasti Sirri tai Hyvälempi.
Mutta ei, siellä ei ollut kumpikaan heistä. Ovesta astuivat sisään Hyvälempin lapsista kolme: Nuppu, Ruusu ja Otava.
     "Terveyhdys, Heljä!" heläytti joukon suulain ja reippain jänis Nuppu. "Me tultiin hakemaan sinua."
     Heljä häkeltyi. "Hakemaan minua? Mihin?"
     Jänikset vain hymyilivät ja ryhtyivät auttamaan Heljää ylös pedistä.
     "Enhän minä voi lähteä mihinkään!" Vastusteli Heljä. "Minun täytyy lepuuttaa jalkaani."
     "Tähän sinun ei tarvitse käyttää jalkaasi", lupasi Otava ja nosti Heljän ylös yhdessä Nupun ja Ruusun kanssa. He kuljettivat hänet ovelle, ja kattoterassilla odotti yllätys. Sinne oli viritetty köydestä ja suuresta pajukorista hissi. Kaksosjänikset Hertta ja Bertta olivat alhaalla maassa valmiina ottamaan Heljän vastaan.
     "Mitä ihmettä tämä on?" Heljä kummasteli erikoista viritystä.
     "Me autetaan sinut alas", tiedotti Nuppu. "Asetu nyt koriin. Me laitoimme sinne tyynyjä, jotta siellä olisi mukavampi istuskella."
     Hämmentynyt Heljä autettiin koriin istumaan ja sitten jänikset alkoivat hilata Heljää koreineen hitaasti ja varmasti kohti maata. Se oli itse asiassa aika hauskaa. Kuin olisi ollut taas leikkivä lapsi. Ja aivan liian pian Hertta ja Bertta kohottautuivat ottamaan korin vastaan ja Heljä saapui turvallisesti maankamaralle.
     Paikalle pyrähti samassa nuorin jänissisaruksista, Tiuku, joka työnsi kottikärryjä.
     "Minä vien tätin!" pikkujänis ilmoitti tomerana ja pomppi innokkaasti ylös alas. Hertta ja Bertta nauroivat ja avustivat Heljän ylös korista ja istumaan kottikärryihin. Sekin oli pehmustettu tyynyillä ja lämmikkeenä oli vielä villahuopa. Loput sisaruksista laskeutuivat kiiveten alas puusta, jokaisella korit käsissään. Hertta, Bertta ja Tiuku lähtivät kuljettamaan Heljää pitkin metsäpolkua, jolla vanhemmat sisarukset kulkivat jo kaukana edellä koreineen. Lopulta he katosivat näkyvistä.
     "Minne ihmeeseen me olemme menossa?" Heljä taas kummasteli.
     "Kohta näet", sanoi Hertta salaperäisesti.
     He kulkivat yli sillan, läpi korpimetsän ja niityn laitaa. Niityn toisella puolella kasvoi Vadelmalehto.       Silloin Heljä tajusi, että he lähestyivät hänen naapurinsa Silkka Siilin kotia.
     Heljää kuljetettiin pitkin Silkan rönsyilevän puutarhan polkuja. He ohittivat vanhan käppyräisen omenapuun, joka kantoi vielä oksillaan punaisia omenoita sekä kauniin teekuppi-altaan, jossa oli kristallinkirkasta vettä.
     Lopulta he saapuivat pikkuruiselle aukealle, jota kehystivät värikkäät syyskukkaset. Ja Heljä henkäisi ihmetyksestä.
     Siellä keskellä aukeaa odotti hymyilevä Hyvälempi. Ja isolle sienelle oli koottu kaunis syyskattaus. Suurin ihmetys oli se, että kaikki oli täysin niinkuin Heljä oli suunnitellut! Oli kurpitsapiirakkaa, puolukkatorttuja, omenaleivoksia ja karpalopikkuleipiäkin. Pöytä oli koristeltu hienostuneesti ruskaisilla lehdillä ja hiipivää iltaa valaisivat puutarhaan ripustetut lyhdyt. Ja nyt Heljä huomasi, että hänen kultainen, lehtikuvioinen teeastiastonsakin oli aseteltu pöytään!
     "Voi ihmettä!" Heljä huudahti ja peitti kasvonsa siivillään. Hän ei ollut uskoa sitä todeksi!
     "Tervetuloa Heljä, sinun omille syksyisille teekutsuillesi!" Toivotti Hyvälempi.
     Hertta ja Bertta avustivat Heljän istumaan pöydän ääreen ja katosivat sitten yhdessä Tiukun kanssa puutarhan kätköihin.
     "Mi-mitä...", sopersi Heljä ja katsoi teepöytää silmät suurina. "Miten tämä on mahdollista? Kaikki on niinkuin suunnittelin!"
     Hyvälempi hymyili ystävänsä hämmästykselle.
     "Katsos...", aloitti Hyvälempi arvoituksellisuutta äänessään. "Sirri Punarinta oli löytänyt sinun teekutsusuunnitelmasi palaset lentelemässä tuulen mukana ja hän antoi ne minulle samalla, kun kävi kertomassa onnettomuudestasi. Silloin minä päätin toteuttaa sinun teekutsusi, sillä arvasin että olet kovin allapäin niiden peruuntumisen vuoksi. Minä ja lapset leivoimme koko eilisillan ja myöhään yöhön asti. Kokosimme myös teeainekset, mikä oli tietenkin hankalin osuus erityisesti kallioimarteen juuren osalta. Sitähän kasvaa vain kaukana Susiluolassa. Mutta sitten sattumalta Papu Oravalta löytyi vielä himpun verran kallioimarretta joten sekin saatiin selvitettyä! Silkka Siili lupasi auttaa myös, joten hän koristeli puutarhasta tämän satumaisen sopen kutsuille. Ja lapset toivat juuri sinun kultalehtisen teeastiastosi ja katoin sen pöytään."
     Heljä toljotti Hyvälempiä silmät säihkyen.
     "Näin suuresti ja ihanasti minua ei ole koskaan ennen yllätetty!" Hän sitten henkäisi ja pyyhkäisi silmäkulmastaan liikutuksen kyyneleen. Hyvälempi halasi ystäväänsä.
     Sitten he aloittivat syksyiset kello viiden teekutsut. Hyvälempi kaatoi teekuppeihin teetä ja kasasi lautaselle kaikkia pöydän herkkuja ja antoi ne Heljälle maisteltavaksi. Kaikki oli hyvää ja juuri sellaista kuin Heljä oli ajatellutkin.
     Sitten Heljä maistoi teetä. Se ei ollut samanlaista kuin viimeksi hänen maistaessaan reseptiään. Siinä oli jotain lisänä.
     "Mitä sinä olet laittanut tähän?" Ihmetteli Heljä. "Minulta jäi kirjoittamatta suunnitelmaan sekoituksen viimeinen ja täydentävä ainesosa."
     "Ai", Hyvälempi katsoi hämmentyneenä Heljää. "Tein sekoituksen sen kirjoittamasi ohjeen mukaan, enkä lisäillyt siihen mitään."
     "Et mitään?" Nyt Heljä hämmentyi. Hän maistoi teetä uudestaan pitkään ja hartaasti. Se oli täydellistä.
     Sitten Heljä ymmärsi.
     "Nyt taidankin tietää sen puuttuvan ainesosan, jota tähän vielä tarvittiin", hän sanoi pilke silmäkulmassa.
     "Mitä tarkoitat?" Ihmetteli Hyvälempi.
     "Viimeinen täydentävä ainesosa...", Heljä katsoi Hyvälempiä salaperäisesti. "Se on ystävyys."
     Heljä ja Hyvälempi nauroivat, kippistivät teekupeillaan ja joivat tuota täydellistä teetä.
     Ja se tosiaan maistui ystävyydeltä.



Kirjoittanut ja kuvittanut Sofia Mikkola || Metsäsydän Design